2001 Barcelona was visited by 3,37 million tourists. How many tourists visited the city 2017?

https://www.theguardian.com/world/2017/jan/27/barcelona-cracks-down-on-tourist-numbers-with-accommodation-law “Last year the city’s 1.6 million residents were heavily outnumbered by an estimated 32 million visitors, about half of them day-trippers.”

We all agree travelling is exciting. Maybe moving around is expected of us. It is fun leaving our everyday lives behind and go on an adventure, an essential part of lives of modern people and what comes to taking photographs, it is to take the city with you, where we have been, how was it to go there is part of the experience. How we think about the problems we face during and how effortless a trip must be, stressless. We can share the experience by showing our shots and talk about the trip, own it, having been there is a possession and an add-on to our lives. How does travelling change us is an interesting question as it is said travelling broadens horizons of ours and our perspectives. It is also an experience to those locals who can experience the tourists, visitors, those who come and go. The thing is what do tourists do and give other than a money flow, what is the cultural heritage there as tourism is a cultural issue, it is culture and we do it because of culture, because of the culture of travelling. Question is what motivates us? We want to know more or we just want more in comparison to others? Do we go back to our normal lives with something extra special which makes our lives better or is it a sigh as a relief that going away and leaving is possible? Maybe having done something we cannot do at home. To take a trip when mood is to get loose we may do the forbidden, go over limits of behavioural rules which we do not cross at home. It is interesting what we think about our freedoms and rights as travellers, travelling lords or the prohibitions that there are when going and do we take them into consideration, what is the respected issue when travelling. It is the traveller. Going overboard freeing body and mind completely is something connected to travelling. We become more experienced and fluent in travelling, our lives more fuller via being able to move freely, be able to decide for ourselves where we can go, enjoy ourselves, look around and wander. Do you go to see the hotspots, the sights or do you see places that are more outside that normalcy? How do we do travelling and how much effort goes into taking a trip is what we want of a trip. Do we just go on a whim and how much is left at chance? How do we choose our destinations? The more important the city the more important we feel? Grandiose, history, story of the city, what the city adds on us as we go there. To feel more elevated, part of the city, part of energy a city has is to feel alive.

This means travelling is one of the most positively felt activities for modern people. It is an organic part and an expectation that everybody does it, takes part in this excess, luxury and freedom. It used  to be something only rich people could afford and enjoy, enjoy exploration and become civilised. It is seen only as a positive thing by cities who want to lure more visitors. Mass tourism does not get much critique or when it does it is an insult against those who say the money-making industry is so important and lucrative there is nothing wrong with it. How can anybody be against such good money, how can anybody be against tourism, tourists and travelling which is a good part of modern lives, it broadens thinking and educates people. If this was the case we would have really broad minds and educated individual everywhere. Surely you know better already. Lessons here are cultural. What do we learn via travelling to strange countries? As cultural education seems to be more like glued on and the emphasis is on the experience, my question is what really changes people? To gather items such as photographs from our trips is to collect an altar to worship our egos. What is the lesson there one might ask. Sure we learn how to move. Do we learn how to see differently or do we repeat something, repeating a way to travel, how to see, how to think?

Do you think it is a prayer? Immaterial visualization and spiritual imagination in cinema

Spirituality as a word, space, feeling, in art, in everyday life is a state of mind and being and is often used as a method of finding. We may need to get in touch with something lost, something better, fulfilling, meaningful and giving. How do we understand spirituality today, could it be everywhere? Of course, we are spiritual beings, like it or not, vegetation grows through asphalt, people get through horrible experiences. It has led me thinking what it actually is to be spiritual, see spirituality, recognise spirituality and what it means now for people in this age and time when religious fundamentalism and thinking God is taking sides in a lethal way is happening. We are finding justice and structure via spirituality which we connect with religion and God.

Translated into Finnish spirituality is hengellisyys, henkisyys, which words have strong origin in religion and spirit, links to breathing, inhaling, to something holy and sacred and being alive, having henki, breath or spirit which flows through us. Christianity is in the back of our minds and in language, allover, human nature and the Holy Spirit puzzling how is this all cruelty possible. Spirituality has to do with something beyond our physical world but it is within us and part of our being physical. We find most answers via science via Physics even those which concern the immaterial spirit, the unexplainable.  Around us beyond our comprehension lies a hidden world.  Knowledge which is possible for us to have and knowledge which is not. We sense it, spirituality, but are we accepting it, open to it as it may feel naive and stupid or is so connected to religion that it has become unacceptable. Spirituality has a presence and power to lift us up and give us hope. Physics is also highly demanding to comprehend. Does Physics give us hope? How could it not.

How to visualize the invisible and why, picture the immaterial like a feeling? How to understand body of something that has not got a body? Body to understand is to see it and know what one is looking at, to conceptualize is a tool to understand further and know more about what one is looking at. To speak of something abstract and never seen is difficult, to visualise makes something of the seen and of the unseen but not necessarily true. Imagined, experienced and witnessed individually is truth of one’s own. Why the constant need to understand and comprehend the unseen is because we are curious, scared, lost, in need of guidance, support, reassurance and knowing that there are spirits that are there for us. Human curiosity is probably the strongest power on earth. Why do I make it sound such an evil quality? We go as far as we can and nothing can stop us if going anywhere is possible. There is nothing to stop us from reaching higher and testing our limits, limits of knowing and understanding, but there is no stop to the opposite, lack of interest, ignorance, indifference, disbelief. Intellectualicing can be boring, it is a choice whether to dig deeper or not give a damn. If there are things beyond human reach such things do not exist and should not be tried can be an argument. It has religious base. Because we are not able according to God’s words we can not defy this destiny. This applies to women especially. We are told we are less than men and are less able. There is some truth to warning of what we must not touch which all surely understand as there is destruction in innovation.  Things have to be explored to bits so we can say they have been conquered, understood, believed and there is some truth to old wisdom. Many religious people see spirituality and religion as strict guides helping men and women to live harmoniously. People obeying in blind faith as there is no alternative. Science is a religion as well when it cannot be critiqued, it is not open, acceptive, tolerant, evolving but is science source of spirituality? To master something means owning the spirit of something worth mastering, only spirit cannot be mastered, it masters us.

Film director Luis Bunuel is a good example of a celebrated artist, master on his field, but ..but what? Would you consider him a rebellious artist? Rebellion in my mind is necessary in aiming to find the new, a new shape, new order, new method, new ideas. It is to break and clean up, restructure. Is his work Un Chien Andalou rebellious, does it agitate to insurrection or did it cause a stir being provoking in its time? Yes, that was what his work was meant to do, create a state of imbalance among the elite holding positions, holding control and power living spectacular bourgeois lives. He offered to people of faith heavy kicks in the butts as well. Bourgeois method the film, art, doing the opposite of what was expected of it, being the opposite of power, a tool for awakening not sleeping, forcing to question the answered fully accepted questions of faith, power, control, society, position of an individual, of women, demanding to crash the class system. Why not, no one owns the method, question is who owns us. According to Wikipedia Bunuel is number 14 on a list of 250 top film directors of all time. List is called They shoot films, don’t they? How strange, sounds like irony. Do I dare to look are there any women on that list? Yes, I always seek the feminist point of view. Women seem unholy compared to men holding stereotypical roles in film still today. In Bunuels films women are demonic but also slaves.

Do you think immaterial visualization is possible, picture is material? To put spirit on a picture, does it go in other way than inside one’s head to reach a spirit felt? I, as a human being am not immaterial though I imagine and feel. Cinema is basically very much material. Making movies requires a lot of equipment and funding to do. I would not call it immaterial although it is in the air and light in a way. Also to watch movies one needs apparatuses, so it is a strange illusion when we speak of immaterial in the context of cinema. It only appears to be floating in the air, as we dream to do, levitation, meditation through/with a helping hand. Writing poetry gets closest of immaterial creating or maybe singing. Funny how much stuff you need to have to get something floating in the air. Maybe the only immaterial are our thoughts in this world, though our thoughts need the brain. Pointless. Everything is concrete. Spirituality is to build equipment for us and get rid off equipment.

We need materia to feel and grasp the immaterial. To feel, believe, worship and experience Holy Spirit there are rituals, ministers and churches. We have to imagine the Holy Spirit in shape of a human to be able to relate and focus, believe without doubt, to comprehend it or s/he. We must make things easily comprehensible to be able to continue living. In our strictly built structures based on reasoning but not necessary logical, we find refuge and can feel we make progress. We need spirituality to let reason go, spirituality which is not strict, regulated, set and thought ready. Spirituality is in the complexity of everything which infinite complexity is the unknown and very often imperceptible. There must be a reasonable explanation for everything for us to stay sane and thinking we are doing the right thing, if not reasonable it must be invented as we represent the higher form of mortal existence. Strange spirit strangely is the unexplainable, the unknown which haunts us, does not leave does not change into what we want it to be.

Immaterial and immortal imply Holy Spirit, eternal continuity, which is part of Christian trinity, heaven and hell, paradise and destruction, father and son, holy mother and the whore. Father and son do not sound spirit-like. They are male and have human roles. Immaterial being is invisible but has human form in our legends. Body having a beard and judging persona is bizarre continuing ruling our world, creating world of order that serves human needs one needs reason and one obviously needs a spiritual male leader. The same goes for filming, a capable person, a genius who is seen as master of imagining and revealing the immaterial, beauty, revealing beauty around and in us in a moving picture. Becoming, affording to become and being worshipped as somehow materializing the immaterial a creator of greatness, being himself the director, a star.

Puzzling is the essence of mysticism, which is the essence of storytelling, the essence of communication that something awakens curiosity, making us what we are: conscious beings that have the ability to look back and forward in time, invent, remember and imagine, have faith and feel, what is more important is the talk about those feelings which has got spirituality all over, or should be, as feelings and thoughts are secretive and private, hard to define and explain. We are used to looking at pictures, we, as western people are telling stories via images and religion is told to us, kept alive via images which we believe represent true images of holy ancient people. More it seems we must have images, now we are the images we look at, living them the more they appear around. Again there is no stop to pictorial information, it is expanding and explaining us, taking over, changing our world monotonous, that is how I feel about it, with forcing psychological impact of brainwash, comparison and repetition. Rejecting the sacred something different or welcoming it on the screen depends how we experience and accept sacred. That is what makes it interesting to explore how the idea of spirituality and holiness fits in, is understood and what we see as spiritual. Is it close to us or alienated? Images are thought to be a shallow way of communication, a lack of words and we interpret images individually. Verbal communication being the accepted rational intellectual way to think can be more clear or making things more complicated. Making images isn’t thinking for some for some reason especially if it is art, images must be explained to prove there is rational thinking behind and prove value of the image and the maker. We communicate without words, it is very normal not to learn to know reasons behind but interpretation is continuous, and we believe in thinking that one knows what one means.

Marshall McLuhan talks in his classic book Understanding Media (1950s), that western films have aggressively invaded the world of storytelling worldwide with powerful and factory-like methods of producing imagery, especially copying the certain kind of storytelling models over and over, those models that are ideal to occidental order, picturing fulfillment of Christian heritage. Gender models, strict social rules and norms, uniformity, western world colonising the rest of the world or saving the rest of the world, how to dress, what is a beautiful, which values and looks to follow to be something desirable etc. Spirituality in colonial context gets strange framing. One has to be utterly stubborn to escape western hegemony, in other words escape elite ruling. Same goes for imagination, if there are strict boundaries how to express oneself then everything cannot be expressed. Things are left unsaid, lying becomes the core of making, signalling, manipulating, being afraid of saying what one thinks, being afraid to experiment something new. It is creating without being truthful, like conspiracy tactics or trying to avoid being caught.

Spiritual imagination and the meanings these two words hold, spiritual and imagination. Can we imagine spirituality without it being given to us? Who is spiritual and how and do we follow spirituality like a herd as it is taught to us? How does imagination change when one grows up and conflicts with spirituality? It is like asking who has the right to be spiritual and who has right to have imagination as it is felt we imagine and act upon our imagination less as adults. What kind of expression is imaginative and creative? We think we create when we make anything, as we do, but what was the initiation behind, what made us do what we did and continue to do? How do we understand imagination, how do we value it, understand value of it or don’t. Just to add bright colors is not enough, just to add plastic figures is not it. “One thing to bear in mind is that in many old traditions storytelling is synonymous with song, chant, music, or epic poetry, especially in the bardic traditions. Stories may be chanted or sung, along with musical accompaniment on a certain instrument. Therefore some who would be called folk musicians by foreign music enthusiasts are just as accurately called storytellers – their true roles are more profound, as their names reflect: bards, ashiks, jyrau, griots amongst many more. Their roles in fact are often as much spiritual teachers and exemplars, or healers, for which the stories and music are vehicles, as well as historians and tradition-bearers. For instance bakhshi, the term for bard used in central Asia, means a shaman / healer who uses music as a conduit to the world of the Spirit.”

“For genuine initiates of these bardic disciplines, they draw directly on the conscious creative power of the Divine and transmit it through the words they speak and sing. This is not the same as merely ‘being creative’ or ‘feeling inspired’, and involves considerable spiritual training. Different cultures and religions have different ways of describing this, though in general the practice is highly secret. For example, for the West African culture of the Manding, who call this power nyama “It controls nature, the stars and the motions of the sea. Nyama is truly the sculptor of the universe. While nyama molds nature into its many forms, the nyamakalaw (handlers of nyama) can shape nyama into art. The nyamakalaw spend their entire lives perfecting special secret skills that are passed down from generation to generation. The nyamakalaw are the only people in Mande that can use magic and are often skilled as sorcerers, blacksmiths, leather workers or bards.” http://www.timsheppard.co.uk/story/dir/traditions/

The World of the Mande: History, Art and Ritual in the Mande Culture, and Caste Systems in Mande Society, Anthropology/Africana Studies 269 and Anthropology/Africana Studies 267, Prof. Mandy Bastian (Franklin and Marshall College, Lancaster, PA) 1997-1999

Imagining is being linked to the culture one comes from, therefore I speak from the western way of telling and Finnish way of thinking. In this context meaning western way to tell stories and making moving pictures, telling, showing, looking. It seems linear, unimaginative, capitalist, meaning stories are produced to be consumed and repeated and be made over again, so does also Bollywood. Is there a difference other than Bollywood mixes visibly religious stories, visuals of paintings mixed with music and romantic real life stories, fantasies. Movies are heavily guarded possessions of big money corporations. I’m sceptical of what comes to movies telling anything truthful about our world but movies predict and interpret social and political climate and events, they collect together a huge amount of information and history which is shown in two hours which can be cathartic and eye-opening. Entertainment in a worrying monotonous manner, maybe, but we can find accurate social and political critique when there is freedom of expression. Stories have been made to entertain and for those who can look there is more to the picture. Lack of the spirituality is what’s bothering or there is no demand for it is the worrying feature in the world of today. Am I too demanding to see stories which surprise? I am told so. How to tell and how to choose stories to tell. Are movies the place to look for spirituality at all?

It is an argument that after thorough search will be proven wrong, because what is western way to tell stories and where does it come from. Is there a western way or is expression multicultural, universal already. One thing is sure there is need to put issues like religions, good and bad against each other and need to see this chosen good prevail. Western way sounds something which is wanted to stay the same and is an invented perfect way to live, glued on like a smile and has a strong picture of itself, a stereotype. Something heroic, good, historical, white, patriarchal and grand. Images produced in one’s culture go around the globe, do we create anything new although we make? Culture imagined when it is repeating itself is a paradox. We are made into images, something imagined and kind of new put in front of us to see, interpretations of who we are or should be. When image becomes persona it is frightening and wrong, too much to take. There are characteristics to European films, which are recognizable, artistic and should traditionally be revolutionary and innovative. Nations have their style and when it does not sell anymore we copy Hollywood. It is curious how national characteristics either stay heavily or are diminished into charicatypes, grown onto us, but of course movies are big influencers and watched year after year by many. We have our favourite genres and genres we can’t stand. Nations want to influence one way or another and movies need money to be made.

Religion and mysticism are areas of knowledge, wisdom or false information about the world. The puzzlement and questions cannot be gotten around we have to go through. We are soaked in concepts born out from religions, the year revolves around Christian celebrations, names and traditions remember Jesus Christ and his life. I claim that movies without religious references are impossible. Secrecy offers ground for filmmakers to create narratives that continue and keep curiosity alive, open landscapes of thought and philosophical dilemmas to dig into over and over. We have to be able to recognize what hints and metaphores mean. Going through the same enigmas of existence and what is, do they open anything new about ourselves. Movies rising questions on how to live, what is right, how to be a good person, is there God, how to worship, why worship, does god care. Arts’ basic contents, every human beings existential turbulence, questioning and turmoil. Not too rare topics in movies yet, probably never. Interesting is how these issues are approached or not, the differences between now and then during a bit over hundred years of movie history. The differences in how gender roles in making movies, watching movies show, different cultures are displayed, religions fight or save us, class struggle  is perceived and is existent in who gets to make movies and what kind of movies we watch within our class frame. How does time change movie making and watching. Is the change only technical, what makes movies interesting as a medium and to whom? Why the director is seen as genius although making movies takes a lot of people? In dim light, sitting in comfortable chair in darkness with the light of the screen shining on us in silence. There is mood in this situation.

Sharing and giving are gestures that hold the spirit of why do things like art. Presence of others viewing the story made up, feeling and thinking about the film and the continuations of art in people’s minds. Do others see the same as me? Do they feel the same? There is an intriguing silent connection among the audience, something that is present in movie theaters among strangers watching stories.

Is spirituality describing the emotional? When we get impressed, get life changing experiences via art is that spirituality? Emotions guide us, we feel guidance, being talked to, connection, intuition, sense without speaking, chemistry in us telling how to act, what to do as an inner voice, not a spirit. Emotions that lie, lead us to strange places, to do  things. There is always the question of mental state, mentality and what is being told. People who imagine and use their imagination more than average may be considered strange, depending on how this imagined world comes to show. Does he behave oddly, write poetry or build insane constructions in his home, make strange videos.

We produce imagination and imagination produces us, to make sense of what we see, experience and to understand why we imagine, how imagination becomes reality. There is an element of incontrolable, freedom, untouchable quality and preciousness of imagination, a feeling of infinite, the infinite in us as we can imagine infinitely. There are no limits what comes to imagining. Only limits are set by religion according to which there are sinful thoughts, dirty ideas. To make up new ideas, thoughts, continue the seen and unseen, the heard and smelled world in one’s mind we need freedom of thought and freedom of wondering. Due to our survival insticts and mechanisms our self-consciousness we imagine and invent, we must see what lies ahead, that we are individuals with distinct personal views on world and we must make it our own, make us happen. We have had to learn to guess the intentions of the other, is it a friend or an enemy, to presume what might happen next, what am I capable of and can I try this. What can be expected to happen and what is the unexpected. Imagination and memory are linked to help us learn and live longer, not to be eaten. Imaginatively we create solutions of survival, how to communicate, invent new ways of doing things to make a difference and a place of our own. Others can use their imagination for their benefit, make imaginary world, stories, art work. Imagination is not a possession? But it is mine..oh, I don’t know. How about ideas?

All work needs problem solving, which can become mechanical and dull if something new is not allowed to be added, something personal is prohibited from being used and brought to show and in practice. Imagination needs freedom to reach full capacity, the unimaginable solutions and impossibilities. Saying absolutely no is deadly in that context. But it can also make the person try harder. Saying we don’t have the money, you cannot do it, don’t bother or why bother etc is normal, it is also very anti-spiritual. This happens by people of religion very easily, to state objection and decline possibilities of new and unexpected. I have heard it too much. I would not be an artist, if I had not bothered, if I had listened what others told me to do. Curious is still how much creative people face the no, rejection, discrimination, overlook, stepping on crushingly, and how much it becomes part of the creation to go against and try achieve the impossible. How many people cannot use imagination of theirs for their benefit, why have they blocked themselves is a matter of being scared and in fear of retaliation and abandonment. Put in other words, the need to label, put things and people into boxes without possibility to check out and be free in existence, categories which cannot be mixed, some to be forgotten, to live in similarity, conformity.

Imagination is born in different parts of the brain. The Neocortex and Thalamus are the main areas where imaginative thinking has been documented to occur, also consciousness and abstract thinking habit these parts of the brain. Imagination involves multiple brain functions such as memory, emotions, thoughts and senses. The effect of the environment and people around are important to one’s imaginative development as is personality. One has to learn to use one’s brain without letting judgement of others interfere. It is difficult the more out of norms you are. How does imagination grow and develop in a strict environment? For me it has found its ways, stubbornness. It is mainly up to the individual will and necessity to create and dream. What else? Determination and trust. To me it seems that spirituality equals imagination in many ways. Is imagination a childish ability? Naive and impulsive, welcomed as such? Why do we have to find an explanation, mostly invent reasons why and use our imagination to twist things around to match the ideal. Sounds like religion. Again when we don’t actually know, we have to make up stories to explain, why we are here, why someone is black and why someone is odd to us. What has happened before us and what is good and believe these explanations.

Users of drugs are said to imagine more than those not using and obviously very differently. Psychosis is probably the most violent way to imagine. Drugs help to get lost in one’s mind, dangerously aware and unaware, irrational, on the verge of losing one’s mind, like being ill out of control, delusions becoming the whole world around, agony of having to live a normal life maybe one reason to do this. Normal day to day repetition of the frivoluous.

 

In Russia there is the tradition of the Durochka, the holy fool, which is beautifully displayed in Andrei Tarkovski’s Andrei Rublev (1971). Holy fool, innocent in the eyes of the God, The one who is fed, housed, kept alive and felt sorry for is a beautiful blond girl, mentally retarded, is also laughed at, but because God loves her harming her is sin. She is under protection of the God. But when people have actually done what bible teaches, love your neighbour as thyself and do not judge, don’t think you are better than that girl? What kind of meaning does spirituality have for us or have we abandoned it as weakness? Unable to understand sanctity within anyone.

I go back to Tarkovski’s movie often in my mind. It has made a deep impact especially as a depiction of Russian medieval people and their life, their relationship to religion, God and faith being the guiding lights in everything they do as is the case today. Another Holy fool-type is in Luis Bunuel’s Simon of the Desert (1965) loosely based on the story of the Syrian saint Simon Stylites who lived as ascetic 39 years on top of a column in the fifth century. He is being harassed by female Satan appearing in different disguises to lure Simon and test his faith. God never talks to Simon, S/He is silent. It makes me wonder to what kind of God is Simon talking to and how should I see this God of Simon’s, which seems to be the Christian God, male and someone to be scared of and have all the possible respect for. Why does Simon torment himself and think it is the best way to be closer to God? He is unworthy, he is weak.

Does the length of a movie make spiritual experience? Andrei Rublev lasts four hours. Isn’t it connected to suffering or to state of trance to sit tight in front of movie screen? Duration and slowness are powerful tools today to make an inner move, effect, which religiously themed art movies use.

For me personally it is a bit distant as a term and has become somewhat commercial phrase, spirituality. It is as spirituality has been sold to us and it has lost the purpose. I prefer using mysticism, it appeals to me as a word holding the unknown. Both are still viewed from religious points of views, but can be different from religion, institutional faith and dogmas. It is the selling out of religion. Mysticism is practiced as a way of life. It is about learning to see something profound in everyday practices, different levels of existence. As spirituality reaches further than institutional boundaries, it is a very personal experience of life, spirit of life and death, a circle. Whether it is God, energy, light, force, nature or joy of existing and finding ones path, it is always believing in something beyond us, that there is something more than us, having faith that everything is one and we are all connected, humans, animals and cosmos. Everything one does has a meaning, purpose, causes action and reaction, something moves, continues and lives, lights the way. Where spirituality inhabits now and is connected to? It is that the modern people are afraid to say being spiritual, the word is stigmatized. It refers to so much to institutional rules and doctrines of churches, to slowness, humbleness, selflessness, unselfishness, giving and loving unconditionally, those are difficult to accomplish for an egocentric narcissist.

Could spirituality be ruled and are we told how to be spiritual? What personal spirituality is, how it must be practiced. By praying, going to sacred places, reading the Holy books? For some going to a forest is a sacred practice, sitting quietly in the bushes listening to the wind and birds. For me Lutheran religious upbringing which is forced via the school and social system not at home has been thorough and I still look at spirituality through that given order. Spirituality as sensuous and profound is highly controlled and denied. That particular anti-spirituality is strict and a minimalist echo which refers to the Simon of the Desert. The void and questions scream out to be filled and answered. Very different from how I think about spirituality, it is something outside of the institutions. Since spirituality is within nature, for me to be found and in me. Also I am grown to see the lack of spirituality in people’s lives which has made me more curious about it. Why is it so private, kept a secret or locked away as a shame like sex or other weirdness? Seen a weakness, something crazy that could break the carefully built modern facade and barriers, walls of rejection, grief and undenied will to thrive and succeed as whole. Success is an interesting pushing force for humans, nothing wrong with ambition though, but never-ending will to expand and win, to which one might think would exclude any spiritual thought and search for whatsoever. So is spirituality about soft values, something slowly flowing and making us stop and wonder and where does it come from. For me both mysticism and spirituality are connected to emotions and how we deal with them, what are emotions, why am I feeling this way and so very much? Mircea Eliade says in his book Holy and profane (Das Heilige und Das Profane, 1957) that we are not able to attach ourselves from religion nor spirituality, the long for something holy is strongly built-in us as we are born in religious world. World is filled with religious imagery, history, conflicts, celebrations etc. that are religious in origin.

It is something beautiful, ecstatic and fulfilling. In that case every human being has spirituality whether he/she is able to express it or not, or to admit the existence of something holy within. Something unexplained in us and around.

Art work can give a mystical or spiritual experience, probably one qualification of good art, of anything that is good, a promise, a reassurance. Presence of immense beauty, breath of joy, faith, immeasurable, incomprehensible, the feeling of inability to create something similar yourself, untouchable, feeling of understanding something unique of this world and of Humanity, or knowledge that there is much more to understand and know than what you can see. Could spiritual experiences be measured, how do they vary, who is more spiritual, do priest’s clothes give him position as a spiritual being, how is spirituality described, pictured, which characteristics tell about spirit, sacred and holy, who decides what is sacred or what becomes sacred, do we need a miracle, presence of continuous miracle? Presence of sacred in emptiness, in light, mist, nature, silence, eyes and ears, strangely something happens and reveals itself. Is it that we have to see, witness it to believe, or is spirituality about spirits at all, something invisible has become concrete, shown itself.

Understanding everything is sacred, means everything entails spirituality even waste. It is the moment of what is and what could be, become and will be, spirituality is about continuation, ongoing life, dying, of consciousness and ability to grow and be kind.

I have been thinking about the most creative part of movie making and when is a movie eventually made, does the latest continue in the next. Does a movie begin when it is watched, seen? Making a feature film is usually a long process, it is a very technical procedure with a lot of staff working together. Demanding faith in one’s idea of a picture, film. Too much money involved, it tends to take away something essential to my liking. Asking what is the most creative moment means that there is lack or tossing aside kind of mentality about creativity concerning certain parts of the making. Meaning every moment counts and emptiness to be filled is there for a reason. Is creativity being tossed aside for money? Definition of creativity is that it can be anywhere and anything? How do people create without repeating or using other people’ ideas? Every decision needs creativity to be made, to have come to mind, an idea and will to process the idea, will to put things forward, in parts and into a new form and shape, moving, happening. The ability to tell someone about an idea, that the one you are telling gets interested in it. Listener has to have creativity as well. Ability, enthusiasm, being interested in, growing interest, understanding of a practice. Something to say. Enthusiasm and practice. Children are full of enthusiasm and curiosity. Full of. It is part of being a child, constant exploration of what is and what is possible. Never emptied. Not knowing but experimenting what lies ahead and what is possible.

How does the world change when seen through a camera? Or what changes when you watch through a lens, hold a camera, point it at to some distance, feel the weight, measure the light, frame the picture and what is in front. To be able to make an image one wants one has to know how the camera, light, works, how do images appear, behave, function in front of us, know about light. The more equipment one has in use the more technically accurate the result will be, if one wants. Sketches are maybe part of the work or the work is a sketch, to visualize the idea, and proceed from that point. Ambition. Vision (I dislike the word, politicians like to use it). Faith in your idea. Nobody else has the same faith. It is sadly very common obstacle many creative people face, judgment, lack of faith, but in the end it had to be faced, the trouble and misfortune. Disbelief. Boxes. Force of doing it all over again, the struggle and pain of creative process.

They don’t understand and I should figure out what is the best way for them to understand, because we really long to understand each other, right?

Issue of understanding is very crucial today like the issue of what you can say to somebody and what is not good to say to somebody and who is this somebody to whom we choose to say what we think or choose not say what we really think. Why do we think the way we do and what is this social game? What are the grounds of our thoughts and actions, what are the benefits and drawbacks? Do you encourage as you think it is the best way to practice humanism or do you discourage and why, what kind of place does silence play in discouraging and giving lessons, choosing not to act upon something or someone, choosing not to benefit someone. Via this we can analyse people’s motives, character, emotional capacities and attitudes, positions people think they have in relation to others, also power people think and clearly have over others. Who gets encouraged and who does not. This is a very important factor in making of us. Who has the strength to fight against constant discouragement, constant doubt and ridicule? How much is it allowed to say I do not understand this without sounding stupid and what is the thing we want to understand, because sometimes it seems it is not ourselves or the other, it is not politics, it is not social media and reasons behind it. The question of I do not understand is frequent for an artist to hear. It was not frequent at university, because fear of sounding stupid is acute and real. This is the record of rational contemporary humans, fear of not being adequate, of not being smart enough to wonder out loud. Art can be the thing which must be understood immediately or else it is pointless, wrong, out of place and futile. Measured by reason which is obviously there owned by the viewer who walks by, gazes, feels awkward and refuses art as it is not so him or her, it is not part of this person meaning it does not resonate, give much, have personal touching points. Art therefore must be owned by the viewer as likeable as it flatters the viewer, belongs to his or her realm, reality, understanding and does not frighten. Point of making difficult and complex art is exactly this, that it is not a straight passage to walk through and say this I understand, this is good and worthy the money. What I understand is good what I do not understand is threatening and maybe even bad, corrupt. Art must be equal to good as it is seen as doing good, teaching us about ourselves. Question is what art teaches about ourselves then? Art we are shown  has an entertainment value, it has to be applauded and accepted by experts, this makes art valid and existent. Seen, judged, talked about, placed, viewed, liked. Art expert is someone who has a lot of power telling what is good, hopefully clearly telling to those who are not experts why good is good and bad is bad. So what is the situation when art experts are corrupt and are not telling about art objectively but subjectively and when personal relations define good, and even what is art? When things get more than instantly comprehensible people lose their temper, patience, interest, the difficulty is almost an insult against the viewer because it is not made into easily chewable bits after which to feel thankful and smart of having seen this, witnessed.

What kind of message and content sinks in? How must information be modified, modelled, moulded, simplified, made comprehensible within the frame of our culture, the frame being as we understand our culture, ourselves and people’s needs, desires, minds, assumptions, patterns of thought, appreciations. We all search for some kind of grandness which elevates us. We understand via where we come from and we see people through that lens. It is all so often said and thought of me for example that I as coming and working working class jobs am not able to understand, gain, reach out for and grasp his and her culture. I do get, I really get it if you know what I mean. “That kind of people rarely take interest in classical music, even less to contemporary classical music” or ” I can’t afford to get a PhD in Switzerland” or “My art is not art” Straightforward no to my desires and dreams. I have shut up about them because to understand value of my dreams and capability to reach out go uncomprehended. Strangely my gender and my class, my poverty put me in a position where I am told more no’s and told about my lack of cultural and intellectual capacity which is  bound to where I come from and what kind of an instant image my gender poses to people. If I tell what I would like to do, I am told the reasons why it is impossible for me, just like that. Please tell me your motives, they really stay in the cloud. Thank you for the moral and mental support. You guys shine a light.

This is my understanding of contemporary humans where understanding is the most difficult and hardest part even though there seems to be loads of it as personally all view themselves and pose. How contemporary it is let’s pause for a moment and ponder. Still even though we live in the age of intellect, smart this and that, there are strict boundaries who can be smart and what is smart, who can make and who can’t. Anything worth while is simulated and signalled via the named, labelled, defined, understood in a way concept of smart. Smart which is effortless and an easy process of making things to better our lives, availability and accessibility signalling this. What do we have access to and how? Who can access what? Do we have access to something that is relevant or to something which is on the go, moving and getting replaced as easily as it is coming to us like a whistle?

When you have access to all this what is named smart you are smart too, that you have it. You know how things work on the surface and you do not have to know what things truly are, are for, are made of, come from and why. Is this living a lie and not wanting to admit it because it would be too hurtful? Purpose of smart is the created illusion which brings the good feeling of being inside and having it all. It is still an unfortunate fact that possession, bank account saldo, where you come from and who you know define our moral, intellectual and cultural superiority. This is also believed and held dear by those who should be able to question everything even status and relevance of their own, those are ‘intellectuals’ in arts and academies. Vanity is the biggest drive we seem to have and be incapable to fight against. Why should we fight it when it justifies and states our uniqueness and glory.

 

 

 

Vallankumouksen vaikeus ja visuaalisuus vallankumouksen aikaansaajana. Essee mahdottomalta tuntuvasta tulevaisuudesta ja elämisestä vallankumouksessa.

Vallankumouksen vaara ja vaikeus, vallankumouksesta kirjoittamisen vaikeus: kuinka ymmärtää kliseet, onnistua niiden muuttamisessa ja uudelleen näkemisessä, uusintamisessa, vallankumouksen kokonaisvaltaisessa vallankumouksessa jossa sanat ja teot kumotaan, jossa valta ja tekeminen ajatellaan uusiksi? On vaikea tehtävä kliseen ja tavoitteen ollessa näinkin suuri. Ongelma voi olla koossa, massiivisuudessa, mitä voimme ohjailla ja millainen tila sattumalle on. Vallankumouksen ajatuksen ja teon mahdottomuus modernille ihmiselle on kysymys milloin vallankumous on mahdollinen ja kenelle. Mahdottomalta kuulostava työläs ja radikaali utopia, joka tulee mahdolliseksi kun niin halutaan? Kysymysmerkki on oleellinen koska hyppäämme tuntemattomaan, joko tuhoon tai vapauteen, joista kummastakaan emme tiedä. Kuulostaa taiteen tekemiseltä ja taiteilijan arkipäivältä. Vallankumouksellinen on taiteilija parhaimmassa tapauksessa jossa taiteilija purkaa vanhoillisen ja jämähtäneen kulttuurin, ajattelee sen uusiksi, mahdollisin vakavin seurauksin lähinnä hänelle itselleen. Jäljelle jäänyt voi olla unohdettu ja halveksittu, koska kun yksi tai muutama tekevät jotain vastoin sääntöjä joita pidetään hyvinä ja ikuisina, vastustus on väkivaltainen. Taide on hyvä kokeilupohja ja esimerkki kuinka täysin uusi voi tapahtua ja mitä voi tapahtua hyvässä ja pahassa. Taiteen vakava ja ikuisuus-ajattelulle pohjautuva jumalauskoinen vakaumuksellinen huumorintajuttomuus ja pikkusieluisuus, sisäänlämpiävyys antavat oivan pohjan todelliselle pommille ja käsitysten haastamiselle. Mikä on oikein ja mikä on hyvää.

Ajatuksellisia ja tekoon liittyviä ongelmia monimutkaisessa toiminnallisessa, arkisessa, poliittisessa, futuristisessa ja historiallisessa viitekehyksessä, ihmisyydessä jota on uskallettava ajatella uudella tavalla, mutta se pelottaa, vaivaannuttaa, koska muutos on kamala sen arvaamattomuuden ja mahdollisen epäonnistumisen johdosta ja tapa uusintaa jotakin joka on koettu pysyväksi on tästä syystä tapahduttava hitaasti. Kaikesta suuresta älystä huolimatta olemme varsin hitaita omaksumaan mitään todella uutta mitä ajatteluun tulee. Onko vallankumous seikkailu, kahakka, mielenosoitus, haave paremmasta yhteiskunnasta jota emme halua odottaa vaan tehdä sen nyt, provokaatio, attentaatti ja jotakin joka odottaa tuloaan kun on sen aika. Mitä tapahtuu nyt hetkessä jossa päätetään tehdä poliittinen vallankumous ja mitä tapahtuu tuossa päätöksessä ja sen jälkeen?

1.Johdanto tutkimusaiheeseen Mikä on vallankumous ja vallankumouksen ajatuksen ja tapahtuman tarkastelun vaikeus? Miksi ja kuinka voidaan ajatella että elämme vallankumouksessa ja valinnoillamme teemme vallankumousta? Millä tavalla muutoksen ajatellaan olevan vallankumous ja voiko vallankumous tapahtua ajattelematta tekevänsä vallankumousta? Millä tavalla vallankumous mitataan ja kuinka vallankumousta tehdään? Kuinka valita, vallankumouksen tietoinen ja tiedostamaton valinta ja vallankumouksen yhteiskunnalliset vaikutukset. Millaisen vallankumouksen valitsemme ja mitä olemme valmiita uhraamaan? Tietoisesti ja tiedostamatta tekeminen? Mitä puolestamme valitaan vallankumouksessa jos kumous on ihmismassan tahto? Vaikutusmahdollisuudet, kuka vaikuttaa ja miten? Vallankumous kysymystenvyörynä johon on saatava vastaus, vallankumous vaatimuksena, selkärankana ja periaatteina joista pidetään kiinni. Kuka on valmis uhraamaan itsensä? Toisin sanoen: Mikä on vallankumouksen tarkoitus, onko se ihmisen toiminnan ja jatkuvuuden perustarkoitus? Miten se ymmärrettäisiin lähestulkoon samalla tavalla? Miksi vallankumouksia tapahtuu samanlaisella kaavalla? Mikä muuttuu jos mikään ja mikä on saldo? Onko todella tarkoitus muuttua, muuttua tapahtuman jälkeen, muuttaa tapahtumaa? Kuinka pitkälle vallankumous on fyysinen tapahtuma tai mikä on pysynyt samana aikaansaadun myllerryksen jälkeen? Kuinka poliittisia vallankumouksia tapahtuu, onko olemassa yleiskaava joka on vallankumouksen ydin? Mitkä ovat yhdistävät tekijät, onnistumiset ja ongelmakohdat. Kuinka mitata onnistumista ja epäonnistumista vallankumouksessa ja sen jälkeen, kuinka kohdata kritiikki? Mikä on ajassamme vallankumouksellista ja kuinka menneet vallankumoukset ovat muokanneet käsitystämme vallankumouksen ajatuksesta ja vaikuttaneet tekemiseemme? Kuinka vallankumous tapahtuu jatkumona, mikä sen yhteiskunnallinen merkitys on ideana ja mahdollisuutena? Mikä on yksilön osuus tässä suuressa ideassa, tavallaan keksinnössä joka keksitään uudelleen? On oltava voimakkaita yksilöitä, mutta ihmisiä jotka ymmärtävät yksilöllisyytensä merkityksen vaan eivät anna yksilöllisyydelleen ikuisuusleimaa ja täydellisyyden auraa, niin voi vallankumous tapahtua. Ilman yksilöllisyyttä ei ole vallankumousta, ilman kollektiivia ei myöskään. Ilman ihmisiä jotka osaavat ilmentää individuaalisuuttaan yhteiskunnan muutoksena, osina, muuttavan voimana ja rikkoen valmiina annettuja sääntöjä.

2.Vallankumouksen tekemiseen liittyy vahvasti vallankumouksen visuaalinen olemus. Millaiset elementit valitaan asian edistämiseksi, mikä on tärkeää näyttää, mikä jätetään näyttämättä. Viestinnän metodit. Kuvan hyväksikäyttö vallan anastamiseksi, vallassa pysymiseksi ja vallan määrittelemiseksi, omistamiseksi. Vallankumouksessa valta on keskeinen ongelmakohta, se on ihmisenä olemisen keskeisin kysymys: millaista valtaa käytän ja kuka käyttää valtaa minuun, mitä vallankäyttö on, millaista sen tulisi olla, koska ilman emme voi olla. Vallan olemuksen ymmärtäminen ja käyttö vallankumouksen oleellisina aikaansaajina, syinä ja seurauksina. Kysymys voisi olla miksi valta on ihmisille tärkein asia josta kamppailla, jota on oltava ollakseen jotakin ja mihin tuo kamppailu johtaa? Väkivallan ja vallan kiinteä yhteys. Kenellä on valta, kuinka valtaa käytetään ja mikä on valtaa, missä se on ja mikä tärkeintä, mitä se on? Vallan väärinkäyttö johtaa tyytymättömyyteen, vastustukseen, vastarintaan ja kapinaan. Kun on vallattomia ja vallallisia, riistäjiä ja riistettyjä, tappajia ja tapettavia, tapettuja yhtenä jatkumona, välineinä pitää valta on olemassaoleva jatkuva konflikti ja epäoikeudenmukaisuus. Tarvitaanko väkivallan lopettamiseksi väkivaltainen kumous? On osattava puolustaa itseään ja luotava moraalinen oikeutus sille.

Kuinka vallankumouksen mobilisointi, liikekannallepano, tapahtuu, entä virtuaalisena? Väkivalta ja valta teknologisoituvat niin tapahtuu myös vallankumoukselle, mitkä ovat kumouksellisen toiminnan välineet, sukupuolen, taustan, kokemusten ja ikän vaikutus radikaalissa yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa. Millainen toiminta on vallankumouksellista nyt, radikaalia ajassa jossa radikalisoituminen on uhka kansalliselle turvallisuudelle. Mihin radikaali kumouksellisuus johtaa kun näyttää siltä ettei se johda haluttuun ja tarvittuun muutokseen. Mikä on radikaali hyvä, radikaalin rakentava elinvoimainen ja älyllinen puoli ja miksi radikaali sanana nähdään nykyään pelkästään tuhoavana? Mikä on vallankumouksellinen ääri ja mitä aatteellinen kumouksellinen ääri tarkoittaa todellisessa maailmassa johon virtuaalitodellisuuden voi laskea kuuluvaksi? Mihin ääreen on mentävä saadakseen halutun muutoksen aikaan? Millaisessa yhteiskunnassa ja paikassa yhtenäinen yhteiskunnallinen muutos on mahdollinen? Ja ketkä saavat sen aikaan? Voiko niin kysyä? Kysymys on aina että kuka teki, kuka tekee, millainen jättää tekemättä.

Kuinka virtuaalisuus edesauttaa maailman demokratisoitumista, yhtenäistämistä ja onko poliittinen yhtenäisyys edes järkevä tavoite? Onko globaali demokratia mahdollinen tai tasa-arvo? Mikä on naisten osuus tulevissa vallankumouksissa ja kuinka he tekevät vallankumouksen. Naiset ovat avainasemassa tulevissa yhteiskunnallisissa muutoksissa.

3.Mikä on psykologisen sodankäynnin, manipuloinnin, uhkan, pelon ja propagandan vaikutus yhteiskunnallisessa muutoksessa? Sukupuolille uhka ja kuinka uhkailu vaikuttaa käytökseen on avainasemassa. Ajatus vallankumouksesta kiinnostaa minua erityisesti vallankumouksen jatkuvasti olemassaolevana tulemisen ja pelastamisen ajatuksena, uhkana ja toivona, muutoksena ja mahdollisuutena johon voi tarttua ja johon liittyy erityisesti paljon tunteita. Vallankumous on erilaisten vastakohtien kamppailu joka on päättymätön. Vallankumous ei koskaan varsinaisesti pääty ja monet vallankumoukset ovat jatkumoita ja syntyneet samanaikaisesti samoista tarpeista, mutta eri paikoissa. Kapina ja kapinallisuus ovat nuorten kautta aina uudestaan tulevia yhteiskuntaa uudistavia välttämättömyyksiä, osa nuoruutta. Nuoruus ja siihen liittyvät kapinaan tarvittavat ominaisuudet kuten uudistuminen, innostuminen, uteliaisuus, fyysinen ja henkinen vahvuus ja voima ovat oleellinen osa vallankumouksen tekemistä. Vallankumous on jatkuvasti ajassa ajan mukaisesti pysähtymistä vastaan, vastustaen mikä ajassa on tyypillistä ja itsestäänselvää katsoen tulevaisuuteen ja ottaen tulevaisuuden haltuun. Vallankumous on muovailtava tapahtuma ihmisten aikaansaama eli tarvitaan laaja ryhmä ihmisiä tekemään vallankumousta sen synnyttämiseksi, vallankumous, joka vie meitä kulttuureina, yksilöinä ja yhteiskunnista riippuvaisina johonkin suuntaan kehityksellisesti, toivoen ei taantumuksellisesti. Sekin on mahdollista. Vallankumous voi olla abstraktio ja kaiku josta ei saa kiinni, toisaalta aaltomainen mullistus jolta ei voi välttyä tai joka ei johda muuhun kuin kaaokseen, tuhotun uudelleenrakentamiseen, kuolleiden hautaamiseen, välien selvittämiseen tai minkään selviämättömyyteen tai muuttumattomuuteen. Vallankumoukseen ikäänkuin pyritään koko ajan yhä uudelleen tietoisesti. Kuinka vallankumous tapahtuu tiedostamatta? Vallankumous on siis kulttuurillinen välttämättömyys. Kliseisyys vallankumouksen prosessissa on toinen minua kiinnostava asia. Kliseinen poliittisuus, toisto, kuvallisuus, tarinankerronta, epätoivo ja mistä asioista löydetään toivo, asiat johon on jumiuduttu. Ihmisten kliseinen turhautunut kehä joka pyörii ihmisten pääsemättä ongelmistaan pois edes kumoamalla vanha valta.

Kliseisyys joka vallankumous-sanasta ensimmäisenä voi tulla mieleen, vallankumouksen vimma ja voima, jotka ovat osa kliseistä, vaikeasti hallittavia. Toivo pysyvästä paremmasta muutoksesta, massa jolla on voimakas johtaja. Jokin pysähtynyt mutta vimmainen ja loppumaton viha joka ei löydä muuta purkautumisreittiä kuin väkivallan. Kontrasti on kiinnostava ja näkyvä. Toivo  on väkivallassa ja johtajassa. Voi kysyä miksi kliseisyys, onko se ihmisluonto mikä tekee vallankumouksesta kliseisen tässä vähättelevässä merkityksessä, ihmisen heikkous ja tarve ripustautua vahvaan johtajaan? Stereotypia joka vallankumouksen tekemiseen liittyy on mielestäni juurtunut puheeseen ja kokemukseemme vallankumouksista ja niiden tarpeellisuudesta. Kumouksen kliseisyydellä tarkoitan tietynlaista vallankumouksen ajatusta joka toistuu samankaltaisena muuttamatta yhteiskuntaa, sen rakenteita juuri laisinkaan ja on uutisotsikoissa ajanjakson verran. Mainitsemani kliseisyys on myös takertunut kokonaisvaltaisesti globaalisti politiikan tekemiseen ja uutisointiin. Muuttuvasta politiikan kentästä syntyvään puheeseen, samankaltaisten syy ja seuraussuhteiden ominainen kehä, asioiden, tapahtumien ja ajatusten toisto, tyhjäkäynti, syystä tai toisesta. Raportointiin, jälkipuintiin, yhteiskunnalliseen muutokseen, pelkoihin, syyllisiin ja syyttömiin, politiikkaan, vallankumouksen tekoon joka on hiukan arkipäiväistynyt, vallankumouksen aktin tai teon muisteluun ja ihannointiin kaikesta huolimatta. Vallankumouksen toteutuksen onnistuminen tai epäonnistuminen itsenään on hiukan epäolennaista, koska se on joukkokeräytyminen. Jos vallankumous tapahtuu sitä ei arvoteta onnistuneena tai epäonnistuneena vaan alkaneena ja kannustettavana ponnistuksena tehdä muutos joka ei etene haluttuun päämäärään.

Merkityksellisen yhteiskunnallisen pysyvyyden ja solidaarisuuden aikaansaamisen kokemus ja vallankumousten historia vaikuttavat jatkumoon kuinka vallankumouksia tehdään. Väkivaltaa todennäköisesti vältetään enemmän kuin ennen tai väkivallattomuuteen pyritään. Vallankumous vallankumouksen ajatuksessa ja itse teossa on kenties mahdottomuus silti. Voiko vallankumous ideana muuttua ja onko sen tarve muuttua? Kuinka toimintatavat tehdä vallankumous ovat muuttuneet lopulta voidaan mitata väkivallan määrässä. Mitkä ovat vaikuttavimmat välineet saada aikaan kansannousu? Mihin kansa nousee? Vallankumous on käsitteenä ideaali ja hyvä josta pidetään kuin popmusiikista. Vallankumous voi olla sokaiseva tekijälleen, sen kokijallekin, sivustaseuraajalle ja etenkin niille jotka vietintävälineiden kautta seuraavat vallnkumouksia. He ovat keskellä jotakin oleellista… Vallankumous tapahtuu monin eri tavoin ja kansannousu, vallasta syökseminen ovat tapoja tehdä vallankumous. Voisi yksinkertaistaa asian ja toistaa, kun joku omalla päätöksellä ottaa vallan omiin käsiinsä, puuttuu valtion hallintaan yksiselitteisesti hallitakseen ja muuttaakseen sen hetkistä politiikkaa ja rakenteita. Diktatuurista toiseen siirtymistä kutsutaan toisinaan vallankumoukseksi, koska usein ihmiset ovat liikehdinnällään saaneet aikaan tilanteen jota voi käyttää hyväksi ja nousta hallitsemaan mielikuvilla jotka miellyttävät ja hillitsevät kansaa.

Kuvilla ja sanoilla jotka viettelevät puolelleen, joihin voi uskoa ja toivoa on meihin suuri vaikutus, joskus valehdellen. Usein kuvat, kertomukset ja vallankumoukselliset valehtelevat. Mikä vallankumouksessa on totta muu kuin kuolema, muutos ei välttättä, jonkunlainen voima kyllä. Vallankumouksen voimallisuus on puoleensavetävä. Emme osaa tai halua ajatella jotakin kumouksellisempaa kuin itse vallankumouksen teko joka kaataa hallituksen, poistaa pahan kuin hammaslääkäri, suistaa valtion pois totutusta vallasta edes hetkeksi, pois alistamisesta kenties toisenlaiseen alistamiseen. Poliittinen vallankumous, teko joka kohdistuu ihmisiin, jotka ovat luoneet autoritaarisen valtion joka ei palvele valtion kaikkia kansalaisia hyväksyttävällä tavalla eli valtio ei ole kaikkia varten. Vallankumous tekona on osoittautunut kierteeksi jossa tunteilla kuten raivolla, vihalla, katkeruudella, kateudella ja kostolla on suuri osuus. Vallankumous oikeutetaan kostamalla, murhaamalla korjaten hetkeksi koetun vääryyden. Vallankumous asettaa oikeuden jokaiselle, päätäntävallan sille joka sen päättää ottaa, asettaa omankäden oikeuden ensisijaiseksi, hyväksytyksi ja oikeutetuksi. Se on ymmärrettävää jos varsinaista totuuteen ja oikeudenmukaisuuteen perustuvaa oikeutta on ollut vaikea saada. Vallankumouksen ajatus on elinvoimainen, uutta luova ainakin ajatuksen tasolla ja hetkessä. Innostuminen ja tahto, kyllästyminen, muutoksen ja toiminnan tarve ajavat vallankumouksellisia. Vähätellen voidaan puhua seikkailunhalusta, idoleista joita seurataan tietämättä itse tarkalleen mitä tehdä tai kuinka maata johdetaan. Mikä osuus kritiikillä ja epäilyllä tapahtumassa on?

4.Vallankumouksen hetki tapahtuu kun alistaminen ja muuttumattomuuden tila jatkuu vaihtumatta paremmaksi. Se on vallankumouksen hetki. Mikään muu ei enää auta. On anastettava valta pois, vaihtaa vallanpitäjät, muuttaa muttei toisintaa toiminnan ja ajattelun muodot ja tavat. Tuo muutos on yllättävän vaikea. Siihen kiteytyvät ja sitä määräävät traditiot, sukupuoliroolit, väkivallankäytön mahdollisuudet tai väkivallasta pidättäytyminen, poliittinen kanta, avoimmuus ja sulkeituneisuus, suvaitsevaisuus, joka usein on kuohunnassa olematonta. Vallankumouksella on perinne joka ajatuksena ja monoliittina on hyvin usein jäänyt vähälle kritiikille aivan kuin vallankumous olisi absoluuttisen oikea ja oikeutettu. Kansan oma tahto joka toteutuu ja saa aikaan pelkästään hyvää tapahtuessaan. Massa ihmisiä joka on kokenut vääryyttä noustessaan rintamaan ei saa aikaan pelkästään hyviä tuloksia etenkin kun eventti on äkkinäinen väkivaltainen pyrskähdys, josta ei usein seuraa paljon muuta kuin että massan voima on todistettu, muutos on mahdollinen, ihmisissä on voimaa ja tämä on todiste. Vallankumouksen tunne on hyvin yhdistävä, kollektiivi joka kokee samaa ja tuo kollektiivi kasvaa, saa vaikutusvaltaa, kuulijoita, tukijoita kun mikään muu ei auta. Vallankumous on väline jota palvotaan, ihannoidaan ja joka glomoroisoidaan. Niille joille käy ikävästi ilmeisesti ansaitusti, on tapahtunut se mikä tapahtuu. Se kuinka löytää oikeudellisuus, tasaveroisuus ja hyvinvointi kaikille kansalaisille on osoittautunut verrattain hankalaksi toteutettavaksi. Vallankumouksen kliseisyyttä ei siis ole helppo välttää ja tuo kenties kliseistä raskain, hyvinvointivaltion luominen lähes tyhjästä, moraalin ymmärtäminen ja toteutuminen, oikeudenmukaisuuden ymmärtäminen ja moniarvoisuuden hyväksyminen. Vallankumous on tekona hyvin tarpeellinen uudistumisen kannalta, mutta mikä se on?

Kumous tapahtuu tunteen vallassa. Mitä me tunnemme ja mitä nämä tunteet saavat meidät tekemään. Vallankumous tarkoittaa myös oikeuden ottamista omiin käsiin, uskallusta, jolloin se mikä on oikeudenmukaista on kosto tai ainakin oikeuden hakeminen. Kosto aiheuttaa sen että mahdollisesti mikään ei muutu, vallanpitäjät vain vaihtuvat ja ottavat kunniakseen tuon vaihdoksen jolla ylpeilevät, koska ovat vallankumouksellisia ja kansan puolella. Vallankumous on siis myös hyväksikäyttöä, nimenomaan kansan kurjan osan hyväksikäyttöä ja pettämistä, heidän tunteittensa hyväksikäyttöä. Ihmiset ovat epätoivossa hyväuskoisia niitä kohtaa jotka haluavat kaataa vallan, olla ihmisten puolella, ihmiset jotka kenties eivät henkensä menettämisen pelossa uskalla toimia asettavat toivonsa heihin jotka ojentavat kätensä. Heidän on luotettava johonkuhun ja löydettävä oma voimansa tuota kautta, idolien ja vahvojen kautta. Vallankumous tarvitsee johtajansa. Väite jonka voi kyseenalaistaa tänäpäivänä, mutta aikana jolloin tieto on kulkenut hitaammin ja ollut epäluotettavampaa vahvan ja luotettavan johtajan merkitys on ollut suuri. Etenkin hänen kuvansa, hänen joukkojensa kuvan, ajatustensa, äänensä, voimansa kuva. Vallankumous on eräänlainen itsestäänselvyys utopiana, ajatuksellinen voimakkuuden kuva ja voitto, koska ihmisten on uskottava mahdottomaan. Sitä on vaikea ajatella kliseisenä ja kuluneena, koska se tulee aina yhä uudestaan voimakkaana ja uutena, hieman yllätyksenä ja odotettuna, kuin helpotuksen huokaus.

Vallankumouksen seuraaminen median välityksellä on tätä päivää. Se on hiukan kuin seuraisi urheilutapahtumaa eikä voi tietää kuinka lopulta käy ja toisaalta voi. Seuraamme livenä ja saamme hetki hetkeltä taltiointeja taisteluista, kuvia kuolleista ja haavoittuneista, selityksiä mistä on kyse, ketkä ovat vastakkain, ketkä ovat pahikikset ja ketkä hyvikset ainakin pintapuolisesti. Median antama kuva voi olla pintapuolinen ja faktoja voi olla vaikea saada, koska propagandan käyttö on molemminpuolista. Propaganda on normi, tavallista missä tahansa valtiossa ja hyvin tavallista tässä hetkessä. Onkin mielenkiintoista pohtia mikä on ‘väärän’ informaation merkitys vallankumouksessa ja yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa. Millaista tuo väärä tieto on, mikä siinä on väärää ja miksi. Esimerkkejä löytyy eikä tarvitse etsiä Venäjältä. Onko propagandalla ja valehtelulla eroa? Tietojen vääristely ja kaunistelu on arkipäivää ja Facebook joka ihmisen propagandakanava. Sosiaalinen media on mullistanut myös vallankumouksen teon. Vallankumouksesta ja sen aikaansaamisesta viestitään sosiaalisessa mediassa. Tieto leviää nopeasti eli meillä on mahdollisuus saada totuudellista paikkansa pitävää tietoa ihmisiltä jotka ovat paikanpäällä näkemässä ja kokemassa. Valtamedian on siis puhuttava totta jotta tietäisimme,. Sanaan ei välttämättä  luoteta. Olemmeko oppineet kriittisiksi? On tullu selväksi valtamedian poliittiset kannat, median omistavien tahojen kytkökset ja tarkoitusperät. Suuret mullistukset ovat kassamagneetteja ja ne helposti täyttävät mediakuvaston, mietittävä on mitä näillä kuvilla ja tarinoilla halutaan. Vallankumousta käytetään surutta hyväksi. Vallankumouksellinen kasvovoide ilmestyy kuukausittain. Sanassa vallankumous on jotakin mikä herättää huomion ja saa aikaan hypen, ainakin mielissämme. Olemme fantasioiden vallassa ja haluamme olla kuin fantasiassa. Se on nuorekas, voimakas ja uudistuksellinen. Monet ihailevat Che Guevaraa, Leniniä ja lukevat vallankumouksellisista tapahtumista historiassa, käänteentekevistä ajanjaksoista ihmisen historiassa jolloin kaikki muuttui ja vaihtui päälaelleen yllättäen voimalla. Ihmiset juoksevat, ovat innoissaan, peloissaan, pitelevät aseita ja huutavat. Vallankumouksesta saa vaikuttavaa kuvastoa. Se on kuin elokuvaa. Jännittävää, kuolettavaa, elämäniloista, kaikkea sekaisin, uskallusta pistää asiat sekaisin.

Vallankumous on kansan asia, mutta se on nuorekas. Se on lähtöisin köyhyydestä, toiseudesta, osattomuudesta, kuvitelmista paremmasta, tulevaisuudesta, kurjuudesta, väkivallasta, sorrosta, muuttumattomuudesta joka on jatkunut vuosisatoja. Se on nälkäisen ihmisen, fyysisesti ja henkisesti,  oljenkorsi saada aikaan parempi tulevaisuus. Siinä mielessä on ymmärrettävää kuinka vallankumouksen ajatusta käytetään markkinataloudessa hyväksi ilman poliittisia tarkoitusperiä saada aikaan muutos ihmisten hyvinvoinnissa, mutta toisaalta markkinat ovat poliittiset. Rahantekovälineenä vallankumous kuitenkin toimii hyvin, se on huomattu. Moni haluaa sanoa olevansa vallankumouksen puolella ja ihannoi vallankumouksellisuutta, miksi ei. Nuori kapinallisuus yhdistetään vallankumouksellisuuteen. Vallankumouksella voi olla eri asteita. Se voi olla henkilökohtaista ja muuttua yleiseksi totaaliseksi muutokseksi. Kuinka asioista tiedottaminen johtaa yhteiskunnalliseen muutokseen ja vallankumouksesta toiseen? Miten valtio muuttuu tasaarvoiseksi oltuaan vuosikymmeniä kenties vuosisatoja harvainvallan alla, diktatuuri ja alistava yhteiskunta. Markkinatalous on demokratian yksi osa. Millainen vallankumous tarvitaan että tapahtuu haluttu muutos, nuorennusleikkaus, puhdistaminen, joka usein vallankumouksen yhteydessä on massana toimivan kansan tahto? Puhutaan monimutkaisesta prosessista ja vyörystä jossa asioita tapahtuu kuin ketjureaktiossa. Pelissä on paljon tunnetta, negatiivisia katkeruuden ja vihan tuntemuksia jotka saavat aikaan väkivaltaista vastarintaa ja hallaa. Tappaminen on osa perinteiseksi koettua vallankumousta jossa työväestö saa tarpeekseen kurjuudestaan, hyväksikäytöstä, rikkaiden kerskakulutuksesta johon halutaan mukaan, välinpitämättömyydestä. Kuinka hyvin ihmishenkien menetys tuo tasa-arvoa ja oikeutta on pohdinnan arvoinen kysymys, tai halu olla mukana kerskakulutuksessa. Mikä on uhraus joka halutaan tehdä. Millaista oikeutta vallankumous jakaa ja tuo ensikädessä ja kenelle. Vallan väärinkäyttö ja pahuuden ongelma, väkivalta, epäoikeudenmukaisuus, kuinka hallinto vaikuttaa ihmisten elämään ja kuka on oikeamielinen, millä lailla meitä saa ja täytyy hallita. Miten ajatella pahuutta valtion ominaisuutena muuten kuin vallan väärinkäytöksenä ja manipulointina. Vallankumousta monen ihmisen tarkoituksellisena humanitaarisena katastrofina, josta ei ole rakentavaa ratkaisua tai halua pois koska vallankumous on ideaali jossa halutaan jotakin todellista oikeutta. Katastrofi joka palvelee vallan asemaa. Ne joilla on valta eivät halua luovuttaa valtaansa mahdollisimman monelle, käyttävät valtaansa ja asemaansa väärin. Mitä on pahuus muuta kuin oikeuttaa valta-asemansa väkivallalla ja pelolla. Vallankumouksen ytimessä on hyvän ja pahan perinteinen taistelu kuin hokema joka viuhtoo edestakaisin osaamatta päättää minne mennä. Tai valtaeliitti haluaa ajaa ainoastaan omia etujaan valtion ja kansalaisten kustannuksella. Kansallinen itsenäisyys ja kokonaisuus jonka olisi tarkoitus olla kansalaisia varten toimiikin muuta tarkoitusta varten. Tarkoitusperät, puheet, imagon luominen, politiikka, kähmintä, korruptio, sodat, nälkä, työttömyys, perustoimeentulon puute ja pahimmissa tapauksissa äärimmäinen köyhyys josta on lähes mahdotonta nousta pois edes työtä tekemällä. Vallankumouksen aineksia ja arkipäivää ympäri maailmaa. Miksi radikaalia kansalähtöistä liikehdintää joka saisi aikaan demokraattista kehitystä on vaikea sysätä liikkeelle? Millaiset tunteelliset syyt saavat ihmiset toimimaan väärin, vallankumousta vastaan? Ovatko monet köyhät ja riistetyt kansat liian massiivisia ja moninaisia ajatuksiltaan ja uskomuksiltaan että yhtenäinen rauhanomainen (väkivallaton) vallankumous on kenties mahdoton saavuttaa? Miksi äärimmäinen on johtava poliittinen ja uskonnollinen voima? Vallankumouksen moraali. Tässä voisi tutkia tiettyjen tapausten kuten Venäjän vallankumouksen moraali-ideaaleja ja niiden toteutumista. Kuinka vallankumouksen doktriinit ja manifestit toteutuvat, kuinka niitä noudatetaan ja kuinka ne säädetään, kuinka vallankumoukseen uskotaan, millaiseen vallankumoukseen, kenen vallankumoukseen. Kiinan kulttuurivallankumouksen harhainen valtapeli, säännöt ja menneisyyden systemaattinen tuhoaminen, ihmisten manipulointi uskomaan että vallankumous on juuri heidän parhaakseen. Kuinka paras mahdollinen näkemys valikoituu ja mitä sille tapahtuu. Vanhalle diktatuurille perustuvan johtamistyylin muutos demokraattiseksi ja sen vaikeus. Vallankumous ajatuksena ja tekona, tapahtumana on periaatteessa ja ideaalina moraalittomuuden tuhoamista, kitkemistä ja vaatii tiukkaa eettistä ja moraalista selkärankaa ensiksi pitäytyä luvatuissa ideaaleissa ja saattaa halutut ideaalit toteen elävässä elämässä. Vallankumouksen vastassa on iänikuinen paha ja tuhoava voima, tukahduttava diktatuuri. Diktatuuri joka on kumonnut kansanvallan, ominut vallan ja unohtanut kansan. Vallankumous on puhdistava uusi alku jota tervehditään ilolla. Se on puhdistus jossa vallankumouksellisen on pysyttävä itse myös puhtaana ja uskollisena vallankumouksen moraalille ja päämäärälle, muille vallankumouksellisille ja maan rakentamiselle.

Vallankumouksen kuvat, vallankumouksen kuvallisuus. Kuvien ja visuaalisuuden vaikuttavuus ja vaikutus yhteiskunnallisessa muutoksessa. Kuinka vallankumous syntyy kuvallisuuden kautta. Miksi uskomme kuvaan.

Kysymyksenasettelu: Aatteelllisuuden, yhteiskunnallisen aktiivisuuden, historiallisen jatkumon ja politiikanteon vaikutus kuvan tekemiseen. Kuinka oleellinen ja tärkeä vallankumouskuvan käsite on vallankumoukselle, vallankumouksellisille, valtioille ja vallankumouksen jälkeiselle ajalle? Millaista ihmisyyttä ja yhteiskuntaa vallankumouskuva määrittää, ajaa ja kuinka kuva manipuloi? Kuinka vallankumouksen visuaalisuus syntyy, mikä sitä synnyttää eli millaista kulttuurillista antia syntyy kuohunnassa ja kuohunnan jälkeen? Mikä osa kuvallisuudesta on propagandaa joka myöhemmin saattaa jäädä kitchin tasolle (mikä on propagandan todistusarvo yhteiskunnallisesta muutoksesta ja sen tarpeesta, kuvan luotettavuus, vaikuttavuus ja kuinka mitata sitä). Millä ja millaisella kuvalla on todistusarvoa, totuudellista ja dokumentaarista arvoa, muutosarvoa? Meillä monesti on stereotyyppinen ajatus poliittisesti vaikuttavista kuvista ja niillä on tietynlaiset maneerit joita helposti toistetaan (toiston, koon ja tulvan merkitys), niistä kuvista jotka ovat kovin helposti piirtyneet mieliin, jotka ohjaavat tulevaa kuvallistamista, kuvallinen historiallinen jatkumo johon kenties halutaan kuulua. Tunteet jotka koetaan omiksi, voimakkaina ja todellisina, kuvat ja tunteet jotka samaistetaan vallankumoukseen, leimautuminen vallankumouksellisuuteen jota tunteellisuus, aatteellisuus ja ryhmään kuuluminen edesauttavat, ovat tärkeässä osassa, kuvat jotka ovat liittyneet vallankumouksellisiin tapahtumiin ja ihmisiin joita voi ihailla, samaistua, seurata ja ottaa mallia ja uskoa. Kun ryhdytään tutkimaan vallankumouksien kuvallista antia ja kulttuurillista tarpeellisuutta voimmeko mitata hyviä ja huonoja puolia, hyviä ja huonoja vaikutuksia ja mitä kuvan tekemisessa on otettava huomioon (on otettu huomioon). Onko vallankumouskuva olemassa?

Kuva on propagandaväline. Kysymys  on ajassamme akuutti. Löytyykö sellainen massa ihmisiä jotka uskovat kuvan sanomaan siinä määrin että usko parempaan yhteiskuntaa johdattaa ja yhdistää vallankumoukselliseen muutoksen tekemiseen? Ilmeisesti. Herättääkö kuvan vallankumouksellinen ja voimakkaan poliittinen luonne, vahva asiaan uskominen (henkilön, pelastajan kautta) ja suoranainen kiihkoilu, samanlaista toivoa paremmasta, uskoa kuin aiemmin historiassa? Mikä on nyt tuo parempi huominen johon vallankumous voisi johtaa, jota kannattaa tavoitella? Onko historia tässä kohtaa tehnyt tehtävänsä että vallankumouksellinen kuva tuntuu ihmisistä ansalta, aivopesulta ja helpolta juonelta? Onko vallankumouksellisuus pelottavaa liikehdintää johon ei enää uskota, jota pidetään yleisesti haitallisena ja vahinkoa aiheuttavana yhteiskuntaa turhaan rikkovana ajatuksena ja väkivaltaisena tekona? Vallankumouskuvallisuus sinänsä voi olla vanhanaikaista, mutta jotkut kaipaavat vanhaan hyvään aikaan jostakin syystä, mikä on tuolloin ollut paremmin? Kitchiä, nostalgiaa ja kenties omituista. Vallankumous tapahtumana ei välttämättä saa aikaa haluttua hyvää tavoitetta ja kuvan merkitys ja arvostus voi olla muuttunut. Kuinka usko ja kiihko syntyy kuvallisuuden kautta ja miten uskosta tulee niin voimakas ettei sitä ole helppo muuttaa? Kuinka kuvallinen aivopesu tehdään? On synnytettävä halu ja tarve. Millainen ihminen on helposti aivopestävissä? Ihminen joka ei ole tyytyväinen. Miten heikko ja helposti auktoriteetteihin uskova ihminen on käytettävissä, johdettavissa. Millainen auktoriteetti on uskottava, ihailtava johtaja? Kuinka luottamus syntyy? Entä luottamus asiaan (ihmisen kautta, kuvan kautta)? Mikä on vallankumousposeeraus, vallankumouksen asento ja ote ihmismielestä? Kysyn koska edelleen on olemassa vallakumouksellinen ja vastarinnan merkistö, etenkin kehonkieli jota käytetään paljon eikä tietynlainen oman voimantunnon näyttäminen vanhene. Millainen uhka, tuho ja uho liittyy vallankumouskuvaan? Millainen ihmistyyppi on vallankumouksen kannalta kuvauksellinen, muutosta ajava, yhteishenkeä luova, taisteluun johtava henkinen johtaja? Millaisia vallankumoustaisteluita on johdettu kuvien avulla, henkilökulttien kautta ja miksi joukko ihmisiä ryhtyy uskomaan muutaman vahvan henkilön imagokampanjaan siinä määrin että he nousevat barrikaadeille eli kuinka kuva pitää joukkoja koossa ja samanmielisinä yhteisen asian takana ja riittääkö se? Kuvan totuudellisuus, luotettavuus, visuaalisuuden uskottavuus siinä määrin, että kuva joukkoistaa ja pitää koossa tarvittavan ajan, saa toteutumaan halutun tavoitteen ja yhteisen halun että tarpeen. Millainen sukupuoli näyttäytyy vallankumouskuvissa, miten sukupuoli näyttäytyy ja johtaa? Millainen ulkonäkö, habitus, asento, ilme, mihin kuvan henkilö tukeutuu vallankumous tavoitteessaan, voiman välineet nykyään? Millainen viesti vallankumouskuvassa on ja kuka sen antaa, miten se on muuttunut tähän päivään. Kehen halutaan vaikuttaa? Ketä halutaan uhata ja kenelle aiheuttaa pelkoa? Kuinka radikaali vallankumouskuva voi olla? Missä menee raja? Vastustajan tappamisfantasioissa kenties? Kuinka väkivallaton vallankumous tapahtuu kuvallisesti? Voiko kuva olla väkivallaton jos se on manipulointia, manipuloitu? Vai onko vallankumouskuva aina tungetteleva? Tämän hetkinen kuvavyöry on itsessään voimakkaasti päällekäyvä, kuinka poliittinen kuva löytää vaikutuskanavansa? Katsomalla kuvia emme välttämättä ajattele mitä katsomme, mitä valikoimme silmillämme, mistä kiinnostumme onkin kiinnostava kysymys. Onko vallankumous kuvallinen ennen kaikkea ja edelleen? Tällä hetkellä seuraamme kuvallista maailmaa ja puhumme vallankumouksesta. Päättelemme mikä on totta kuvien avulla ja otamme kuvia. Millainen kuva on vallankumouskuva nyt ja onko sitä enää? Mitä vallankumouskuvassa on, mitä siinä tapahtuu, kuka sitä jakaa, missä yhteydessä, milloin? Mikä on kuvan vaikutus yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa? Poseeraus voimannäyttönä ja voimankäyttönä, idolien synnyttäminen ja kuvallisen tarinan elossa pitäminen, voimallisuus, tahto, tulevaisuusvisio, kultti, seuraaminen. Mikä synnyttää kuvallisen tarinan joka on niin vaikuttava että katsoja uskoo siihen ja haluaa samaistua, kuvan totuuspohja ja todellisuus joka koskettaa katsojaa, jonka katsoja jakaa. Mitkä ovat tämän hetken yhteiset asiat? Kuinka yhteiskunta muutetaan luomalla sopivaa merkityksellistä kuvastoa, manipuloimalla (vallankumousta haluava tietää mistä narusta vetää ja mihin haluaa vaikuttaa), luomalla uusia ja tarttumalla olemassaoleviin merkityksiin jotka saavat haluamaan tiettyä tarkasti rajattua olemassaoloa, kertomalla kärsimyksestä, katsomalla menetys- ja menestyskertomuksia,, kuinka tehdä tasa-arvoinen maailma kuvien avulla, tarkoittako se propagandaa. Kuvien merkitys yhteiskunnallisessa muutoksessa yksilöille ja yhteisöille. Visuaalisuuden pullistama näkymä, median ja teknologian sysäämä ihmisten ja ajatusten vallankumous jonka voi aistia ja joka konkretisoituu uutisvirrassa, sosiaalisessa mediassa, viihteessä. Viihteen merkitys yhteiskunnallisen propagandan ja muutoksen luomisessa. Millainen propaganda koneisto elokuva-, musiikki-, ja urheiluteollisuus on ja millä tavalla ja miksi meidän halutaan katsovan muualle kuin itse asiaa eli maailman tilaa ja kuinka halu viihtyä määrittelee julkista tilaa ja koko nykyistä nykyihmisen olemassaoloa. Onko kyse halusta viihtyä vai pelkästään tehokkuudesta, työn tekemisestä, ansaitsemisesta, paikasta yhteiskunnassa, selviytymisestä ja voittamisesta. Mikä on kuvan merkitys nyt ja mitä kuva luo? Millaisia kuvia katselemme ja mitä niistä ymmärrrämme? Millainen kuva on propagandaa ja kuinka propaganda toimii yksilön elämässä? Mikä katsotaan propagandaksi? Minkälaista maailmanjärjestystä kuvat ja kuvallisuus viestivät nyt? Mikä merkitys itseotetulla kuvamateriaalilla on vallankumouksen ja viestinnän kannalta? Onko kaikki kuvallisuus manipulointia? Käytössämme on maailman laajuisesti valtava määrä välineitä, joilla voi ottaa kuvia ja mahdollisuus julkaista ne välittömästi. Tällä hetkellä suurella määrällä ihmisiä on mahdollisuus saada käyttöönsä, oppia ja käyttää teknologiaa sekä hyödyntää foorumeita jotka mahdollistavat jatkuvan muuttuvan tietovirran. Meillä on mahdollisuus tietynlaisen olemassaolon ja merkityksen luomiseen internetissä, väylä jonka kautta muokata ja välittää tietoa itsestä ja muista, ympäristöstä ja tapahtumista. Me olemme kuva, kuvassa ja sen ulkopuolella. Ikuistamme, tallennamme. Olemme aktiivisia tekijöitä jatkuvasti. Se itsessään on vallankumous. Olemme saaneet tietynlaista valtaa muokata omaa kuvaamme ja olla esillä. Se on osittain vapautta ja oman elämän hallintaa ja hallitsemattomuutta luomalla kuvaa itsestämme näkyväksi monelle. Olemme luomassa virtuaalimaailmaa jossa ei ole minkäänlaista turvaa saati kontrollia kuinka tuo luotu oma kuva jatkaa elämäänsä.