Peculiar bug.

gossip-copy1

Advertisements

Miksi puhua vallankumouksesta?

Me olevinaan ymmärrämme mikä on vallankumous kun sanomme sanan. Siinä on jotakin todella voimakasta ja viettelevää. Tarkoitamme termillä ja idealla jotakin oletettua, ajatuksellista ja visuaalista, jokainen jotakin omaa, aivan kuten väreistä puhuessamme näemme ne subjektiivisesti. Joka subjektiivisuus kenties yksi poliittisen vallankumouksen perusongelmista: jokainen haluaa jotakin tiettyä, kuinka saada kaikki haluamaan samaa asiaa ja löytää yhteiset keinot päämäärän saavuttamiseksi. Väkivalta on ollut tehokas keino. Väkivallan ja kuoleman pelko saa ihmiset taipumaan. Uhkailua käytetään edelleen jotta ihmiset saadaan toimimaan halutulla tavalla. Ihmisten vapaa tahto ja oikeudet ovat oleellinen osa modernia ja demokraattista, mutta kuinka istuttaa ihmisiin velvollisuuden tunto, myötätunto ja kunniallisuus? Nämähän ovat  perusarvoja joita on pidetty arvossa Jumalaa ja herroja peläten. Toisenlaista kunnioitusta ja velvollisuutta tarvitaan tässä ajassa. Kunnioitus ja velvollisuus jotka ovat kuin reliikkejä, koska arvostamme vapauttamme päättää itse kaikesta, myös siitä kuinka käyttäydymme. Oma päätäntävalta ja itsenäisyys ovat arvossa niin kauan kuin ei ole riippuvainen ja koe velvollisuutta kohdella toista ihmistä ihmisarvoisesti esimerkiksi. Kun kokee olevansa niin vapaa, että voi tehdä mitä haluaa eli ihmisellä on valta ylitse muiden. Tämähän on tilanne kiusaamistapauksissa. Kyseessä on vallankäyttöongelma ja vääristynyt käsitys omasta vallasta ja tärkeydestä.

Elämme vallankumousten muokkaamassa maailmassa ja väkivalta on oikeutettu niistä suurimmassa osassa. Gandhin väkivallattomassa vastarinnassa Gandhi itse kuoli luotiin, arabivallankumouksissa pääpaino oli väkivallattomuudessa ja tiedon levittämisessä ja kumoukset on tukahdutettu voimakeinoin, laulavassa vallankumouksessa Baltian maissa Venäjä yritti kukistaa kapinalliset ja useita ihmisiä menetti henkensä eli kun kansa nousee tyranniaa vastaan väkivalta joka tappaa tulee voimalla jostakin muualta ja oikealta. Oikeisto on nykyään se joka puhuu vallankumouksesta juuri sen historian kautta haluten vallankumousta jossa vallankäyttäjä vaihtuu sopivaan. Vallankumous on perinteisesti vastaus vallankäyttöongelmaan ja kollektiiviseen kiusaamiseen tai hankkiutuminen eroon vääränlaisesta johtajasta ja johtamistavasta, kuten esimerkiksi Chilessä tapahtunut sotilasvallankaappaus 1973 https://fi.wikipedia.org/wiki/Chilen_sotilasvallankaappaus_1973, jossa sosialistijohtaja Salvador Allende sai surmansa ja alkoi diktatuuri Yhdysvaltojen tuella. Historia jonka kaikki tuntevat. Vallankumous-sanan positiivinen varaus on useiden vallankumouksellisten ansiota jotka ovat kuoleman uhalla muuttaneet yhteiskuntaa. Oman hengen menettämisen uhalla, koska asiat ovat tärkeitä ja se mitä on mahdollista saavuttaa on sen arvoista, vaikka ja koska tuo saavutus on asetettu mahdottomaksi tehtäväksi. Tämä mission impossible on sankariteko joka vaatii äärimmäisihmisyyttä, äärimmäisiä tekoja, vaikeita ratkaisuja yleisellä ja henkilökohtaisella tasolla joihin on oltava valmis, koska asia on tärkeä, tärkeämpi kuin oma hyvinvointi ja mukavuus.

Asettaa itsensä alttiiksi kritiikille, kidutukselle, halveksunnalle, kuolemalle, hylkäämiselle, ulkopuolelle jättämiselle, katoamiselle, vaientamiselle jne. Ihmisen lannistamisen keinot ovat lukuisat ja kun menettämisen pelko on voimakas, kuka uskaltaa ottaa riskin jonka johdosta menettää kaiken. Mihin siis uskoa, koska uskosta on pitkälti kysymys, kun tavoitellaan mahdotonta ja miten tuo usko määrittelee mitä ihminen elämässä valitsee ja tekee. Millaiset voimat ovat edessä jotka yrittävät estää tavoitteen saavuttamisen? Sama pätee taiteessa, politiikassa, elämäntavoissa: kuinka elää elämänsä kun ulkopuolelta ja koko ajan toistetaan samaa ja halutaan pysyä junnaavasti samoissa toimintakaavoissa ja ajattelutavoissa. Ne jotka ovat silmätikkuja ovat niitä jotka erottuvat joukosta aina yhä uudestaan. Joukosta erottuminen on edelleen huono juttu. Se on se erikoisuus josta otetaan kiinni joka halutaan muuttaa samanlaiseksi kuin kaikki muutkin ovat. Uskalluksen puute ja laumasieluisuus vievät meitä yhä edelleen. Tästä kertoo yhteiskunnan sisäänlämpiävyys, luottamuksen puute, haluttomuus ymmärtää eriäviä mielipiteitä tai täydellinen kyvyttömyys siihen, oman edun tavoittelu ja oman aseman pönkittäminen, johon ei mahdu asioiden muuttuminen tai muuttaminen,  koska silloin voi oma etu heikentyä. Sitä voi pohtia miksi suomalaisessa yhteiskunnassa yhteisten asioiden parantaminen on kovan työn takana, kuten näyttää olevan kaikkialla, ja näiden kollektiivisten etujen ja parannusten huonontaminen on kovin helppoa ja tapahtuu käden heilautuksella.

Yhdysvalloissa on heittona sanottu että huonompiosaisten tilanteen yhä jatkuva huonontaminen voi mahdollisesti johtaa siihen että vallankumous on käsillä. Tilanteen huonontumista voi miettiä, että mikä se piste on, joka on niin huono josta huono-osaisten vallankumous alkaa. Huono-osaisten vallankumousliikkeet ovat olleet vasemmistojohtoisia. Sitten on se toinen leiri eli vastapuoli, joka ei kestä Marxilaisia vallankumouksia, vallankumouksellisia ajatuksia, joissa yhteinen hyvä jaetaan. He tekevät myös vallankumouksia. Kiinnostavaa on tämänhetkinen Yhdysvallat ja kuinka huono-osaiset äänestivät presidentinvaaleissa. Mikä on huono-osaisten agenda tällä hetkellä? Onko heillä agendaa? Onko heillä aikaa, voimavaroja ja kiinnostusta kapinallisuuteen? Pelko omien etujen menettämisestä taitaa olla päällimmäinen ja ymmärrettävä pelko, kun vähästä viedään kaikki vähäkin, mitä jää jäljelle. Mistä köyhä ponnistaa ja miten surkeiksi on asioiden mentävä? Ne jotka käyttävät valtaa voivat käyttää sitä hyvin murskaavasti. Puhutaan yleisesti fasismista ja fasismin uudesta tulemisesta, vaikka ei se poissa ole ollutkaan. Fasisteiksi kutsutut ovat tehneet vallankumouksensa varsin hissukseen ja ehkä se on oljenkorsi köyhälle, joka näkee eliitin ulottumattomissa tekevän mitä haluaa ja jonne köyhällä ei ole asiaa. Eliitti tekee asioita jotka ovat olleet ristiriidassa eliitin sanottuja arvoja kohtaan ja vastoin lupauksia eli eliitti on valehdellut ja ajatellut omaa etuaan liikaa. Voidaan kysyä millä tavalla vallankumous mitataan, onnistuminen ja epäonnistuminen, muutoksen tapa, laajuus ja kuinka muutos saavutetaan eli kuinka vallankumous tehdään, mikä riittää muu kuin asetettu tavoite? Millä tavalla muutoksen ajatellaan olevan vallankumous, onko vallankumous tietoinen vai tiedostamaton, hyväksytty vai kielletty, vapaaehtoinen vai pakotettu valinta? Millä tavalla valinnoillamme teemme vallankumousta ja mikä on vallankumouksen charmi? Charmi on ilmeisesti onnistumista, koska se vokottelee. Ehkä vallankumouksessa on lopulta kyse johtajuuden löytymisestä.

Ketkä sitten ovat fasisteja tai vallankumouksellisia fasisteja? Slavoj Zizek ei pidä nykyhallintoja länsimaissa fasistisina, ei edes Trumpin hallintoa https://www.youtube.com/watch?v=t8f41HqGbnA. Linkki keskusteluun jossa Zizek keskustelee Will Selfin kanssa vallankumouksesta ja kuinka se tapahtuisi tai onko muutos mahdollinen.

Fasismi määritelmän mukaan on autoritaarinen äärinationalismi yhdistyneenä korporatistiseen järjestelmään, josta lisää löydät https://fi.wikipedia.org/wiki/Fasismi. Määritelmän mukaan fasismia on vaikea rajata ja määrittää, koska liike on hajanainen ja paikallisesti sitoutunut. Itse ymmärrän tämän juuri samaisena oman edun tavoitteluna jossa puhutaan ja toimitaan eri tavoin ja joka on vaikea tavoittaa tahi osoittaa. Puhutaan niin että saadaan mahdollisimman paljon ihmisiä asian taakse ja kun on tullut menestystä ryhdytään toteuttamaan tosiasiallista suunnitelmaa. On olemassa asioita joista ei puhuta niinkuin ne ovat, koska julmuudelle ei löydy avoimesti tarpeeksi suurta kannattajakuntaa kun ryhdytään politikoimaan. On puhuttava kuinka asioiden pitäisi olla ja puhutaan kuinka eliitti tekee hallaa työläisten asemalle. Työläisten asema on aina se joka saa tunteet esille. He jotka tekevät ruumiillisen työn, yhteiskunnan toiminnan kannalta tarpeellisen ja tärkeän perustyön josta palkka on minimi tai vähän enemmän, vähän koulutusta vaativa ja suurta massaa puhutteleva, vähän arvostettu ja aliarvioitu työpanos. Aliarviointi ja vähättely ovat sosiaalisen epätasa-arvoisuuden kulmapilareita. Ihmisen arvo rakentuu työlle. Mitä työtä hän tekee ja millaisen palkan ihminen saa, hän on sen arvoinen. Joten vallankumous on aina kytemässä koska vallankäyttö toisen yli on ihmisyyden perustarve. Mikä parempi tapa käyttää valtaa kuin halveksunta.

 

 

 

Merkillinen voima

Mikä muutosta säätelee, muutostamme? Mikä on kiireen merkitys, nopeuden, nopean selityksen, tauottoman puheen, soljuvuuden merkitys TV-lähetyksessä ja kuinka TV-käyttäytyminen siirtyy arkitilanteisiin? Leikissä, työssä, koulussa, koska olemme kaikki viestinten vaikutuksen alaisia. TV ja sosiaalinen media eivät ole irrallinen, epätodellinen osa maailmaa, mutta eräänlainen rinnakkaistodellisuus joissa eletään. Se luo jatkoa sille, mitä tapahtuu ja missä. Mitä tapahtuu TV:ssä jatkuu mielissämme ja muissa medioissa. TV:n spektaakkelimaisuus on suoraa jatkoa sille, mitä me lopulta haluamme elämältämme, oletus. TV toteuttaa unelmaa, unelmia, antaa uuden elämän että kokemuksen mahtavuuden läheisyydestä ja saatavilla olemisesta. Psykologia median rakentamisessa houkuttelevaksi on sama kuin kauppakeskuksen suunnittelussa. Pirtsakkuus, värit, ns. tyylikkyys, jatkuva uusiutuminen, nuorekkuus, adjektiivisuus, letkeys, flow, juttu-flow, ostaisitko tältä sitä ja tätä jotta olisit sitä että tätä.

Toiston tarpeellisuus ja käyttö ihmetyttävät esimerkiksi dokumenteissa, joissa kerrotaan tieteellisiä faktoja. Etenkin Yhdysvaltalaiset dokumentit käyttävät jo sanotun asian toistamiskikkaa eli skandaalinomaisuutta, korostaen kerrotaan sama asia uudelleen, joka saa katsojan tuntemaan itsensä tyhmäksi vai onko se tarkoituskin. Onko se tehoa? Kollektiivinen teho-efekti, toisto, joka luo uskottavuutta asian uskomattomuudesta, hienoudesta, kauheudesta tai ällistyttävyydestä ja luo katsojan. Kerronnassa on paljon samaa urheilutapahtumien televisiointien kanssa. Tavallaan ei anneta mitään uutta, eikä maailmankuvan laajentaminen olekaan tarkoitus vaan muka tietäminen, viihtyminen, oleminen, tapahtumassa eläminen ja toisten elämien ja suoritusten seuraaminen, joita voi kommentoida omalla sohvalla, turvassa, piiloutua laitteisiin jotka ovat persoonan jatke ja kuvitelma omasta voimasta, mukana olemisesta. Laitteet kuvastamassa ihmisten voimattomuutta antamalla näennäiset supervoimat, käyttöstatuksen, omistajastatuksen, asioista perillä olon tunteen.

Intermedia, medioiden lomittaisuus, toisiinsa sidoksissa oleminen, puolueellisuus ja aika, jonka voi ajatella yleisön eli kuluttajien eri medioille käyttämänä aikana tai aikaa, jota media käyttää tiettyjen asioiden kertomiseen tai kertomatta jättämiseen. Aika, joka on tämä hetki jossain muualla kerrottuna TV-uutisissa, samaan aikaan. Aika joka oli eilen, aika, joka kuluu, kun TV:ssä tapahtunut show kerrotaan lehdessä juttuna. Millainen aika, mitä osaa ajasta me olemme. Kuinka ihmisistä puhutaan kansana, massana, ryhmänä, heimona, millaisia piirteitä ihmisistä tuodaan esiin, meistä suomalaisista. Mitkä ovat vaikuttavat piirteemme, millaiset yksilöt ovat niitä, joista kirjoitetaan ja joita kuvataan, jotka juontavat. Onko se joku hyvä tyyppi? Täytyy olla jonkinlainen sankarityyppi, omata jokin spesiaalitaito, olla jonkin alan huippu. Tarvitaan kykyä muuntua jatkuvasti, huijaustaitoa, kykyä sujahtaa rooliin ja siihen millainen ihminen halutaan että ihminen halutaan. Huippuus kiinnostaa, huippu-osaaja, moni-osaaja, -taituri, -onnistuja, myös epäonnistuja, luuseri, onnekas. Joku. Promotointi, uran käynnistys, tehdä jotakin TV:ssä saadakseen huomiota. Media on prosessi, joka haluaa jakaa erityisyyttä, kehityskaaria, elämänmakuisia tarinoita, mutta elämä maistuu mansikalta. Kuinka onnistuin, kuinka selvisin, kuinka kävi niinkuin kävi. Puhutaan aitoudesta ja tavallisuudesta. Hän on niin aito, siksi hän on niin suosittu. Mitä tuo aitous on, jota esimerkiksi iskelmälaulaja Anne Mattilalla sanotaan olevan? Millainen on aito suomalainen, millainen on aito Anne Mattila? Eikö hän ole kuvitteellinen hahmo (ei kyllä hän on oikea ihminen), jonka on tarkoitus tuoda hyvänolon tunne työllään ja persoonallaan. Samaistua Anne Mattilan maalaisuuteen, hymyyn, musiikkiin ja onnekkuuteen olla lahjakas suomalainen, joka taidollaan pärjää ja haluaa olla silti tavis, hoitaa puutarhaa. Aitoudessa on tuttuus, omakohtaisuus, intiimiys, läheisyys. Siitä mistä iskelmät kertovat, kaipuusta läheisyyteen, pettymyksistä, rakkaudesta, koskettavuudesta, tavallisuudesta. Samaa iskelmällisyyttä moni kotimainen TV-ohjelma hakee, maalaista lupsakkuutta hauskoin jutustelutuokion, ja ei siinä mitään pahaa, jos ihmiset tykkäävät, mutta mikä se taustamusiikki oli.

Elämme media-epidemian aikaa, episodi-aikaa, jatkuvan tekemisen kuvaamisen ja sen muille näyttämisen aikaa. Aktiivinen ihminen on elävä, katsokaa mitä on oikea elämä. Media on sairas, sairastuttava, kuinka sen voisi parantaa tai kuinka media voisi parantaa sairaan maailman, jonka aikaansaannos media on. Media, jota tuotamme taukoamatta. Pysähtymättömyys on jonkinlainen arvo, elävyyden mitta. Tartuntatauteina formaatti- ja brändihulluus, kulutushulluus, tyylihulluus tai pelkästään tosihulluus, joka kiertää ympäri maailman tunnustuksellisena, hiukan muunneltuina versioina jatkuvana flowna. Elämä on hurja bisnes, sanoi kuuskytluvulla M.A.Numminen. Olemme samassa pisteessä, piste vaan on laajentunut. Samankaltaistamisen tauti, joka tarttuu monella saralla, joka sietää jonkin verran kansallisia piirteitä, sen verran kuin paikalliselle väestölle katsotaan riittäväksi, jotta tuote tuntuu omalta. Myytävät kansainväliset TV-formaatit ovat kilpailuja kansalaisille ja jo julkkiksille. Niillä on urheilun kanssa paljon samaa, kova harjoittelu, jota filmataan ja esitellään katsojille. Työn tuloksena syntyy timantteja. Etsitään voittajatyyppejä, hyviä tyyppejä, jotka kykenevät viihdyttämään ja osaavat luoda mediapersoonan itsestään, jonka elämä voi jatkua ohjelman päättymisen jälkeenkin.

Kuinka sillä, kuka omistaa minkäkin konsernin ja tuotantoyhtiön on merkitystä, mitä meille tuotetaan katsottavaksi ja kuinka. Kuinka kaupallisuus TV-ohjelmissa muokkaa maailmaamme ja kuinka kuvaamme siitä. Entä jos tuota tulvaa ei olisi, tai sitä olisi vähemmän tai ihmisillä olisi aikaa vähemmän katsoa. Itse olen kiinnostunut siitä, miksi teemme synkronoitua mediamaailmaa joka jättää ulkopuolelle? Miksi se on niin tärkeää että on kapea tarve, ketä se palvelee ja miksi tarvitsemme viihteellistä vyörytystä, vai onko tuo tarve keksittyä. Tarve syntyy kun se keksitään, täysin pohjaton ja rajaton massaviihde-areena ja näyttämö, jolle voi astua kuka tahansa. Kenestä tahansa voi tulla hitti ja ihme, kuuluisuus hetkeksi. Informaatiovirran myötä muistimme rajallisuus paljastuu. Mieleemme jää värikäs mössö pientä sälää tai edellisen viikon kohu on jo unohtunut. Onko se arvokasta vai irvokasta hyväksikäyttöä tai kertoo massan aikaansaannoksesta jossa keskitymme yhä uuteen ja uuteen asiaan. Sytymme hetkessä ja kohta katsomme muualle. Onko edelleen viihteemme tarkoitus unohdus, kaipaus ja unelmointi ja onko politiikka jo samassa veneessä? Kulutuksen tarkoitus se ainakin on, viihdyttää ja luoda persoonia meistä. Muistamattomuus kuin historiattomuus, jatkuva uusintaminen kuin meillä ei olisi juuria, kuin ajattomuus ja harmonia, joka toivottaa kaikille onnea, unelmia ja kauniita hetkiä yhä uudestaan ja uudestaan. Utopiatodellisuus on oivallinen termi kuvaamaan tämän hetkistä kaaosta jota yritämme pitää koossa, jonka struktuuria näennäisesti pidetään yllä mukavalla juontajakaksikolla ja hankkimisen onnella, palkitsemisella, selän kääntämisellä ja kulisseilla. Näytämme paremmilta kuin mitä olemme. Maailmaamme hallitsevat kolonnat, trollit ja meitä johdetaan nimenomaan viihteen avulla. Viihdetähdet luovat meille mainostamallaan elämäntavalla ostettavia tarpeita. Haluamme olla he, haluamme heidän elämänsä. Heidän elämänsä on meidän ulottuvilla. He rakastavat meitä. I love you. We love you too.

Postmoderni pinnallisuus on kai samaa turhamaisuutta joka on ihmisessä aina ollut, se on ottanut villin muodon kun rajattomuus on ihanne.  Ohikiitävä jatkuvan hyvänolon tunteen hakeminen on varmaan luonnollista kivun ja vaivan välttelyä, huumeetta johon olemme itse syypäitä ja jota haluamme, koska vaihtoehdot ovat vähissä. Ulkopuolisuus voi olla niin totaalista, että voi olla vaikea kuvitella kuinka kukaan haluaisi olla ulkopuolella. Elämme viihteestä ja laitteista aivan kuin ne olisivat avain. Mahdollistaako viihde teknologiamme vai toisinpäin? Minkälainen ihmiskuva välittyy länsimaisen kaupallisen median kautta? Olemmeko valmiita katsomaan itseämme vaikka katsomme itseämme, puhumme vain itsestämme tai milloin lakkaamme kiinnostumasta siitä mitä joku sanoi Facebookissa tai millainen juttu siellä kiertää? Ketä nöyryytetään seuraavaksi, kuka haluaa muuttaa maailman Facebookissa? Haluamme katsoa toisen saamaa julkista häpeärangaistusta ja nauraa tuolle onnettomalle, koska koemme olevamme turvassa. Aikamoinen illuusio. Nöyryyttämisessä ja rangaistusten seuraamisessa ei sinänsä mitään uutta, mittakaava vain on melkoinen. Mediakulttuurin paisunut koko on saanut aikaan sen, että tieto aktiivisesti saavuttaa meidät kaikkialla. Katsomme tietoa, sanoja ja kuvia, luemme mainoksia ympärillämme, ilmaisjakelulehtiä, TV-ruutuja, tietokoneruutuja, puhelimia, jokainen myy jotakin, itseään tai muuta tavaraa. Nöyryytyksen voi näin kääntää omaksi hyödykseen, olemme kuin tavaroita joilla on mieli jota voi manipuloida.

Tyhjyys ja tilan täyttäminen, halpuus ja sen kalleus. Median hallitsevuus on seikka, joka on isoin uhka, koska olemme sen varassa. Tiedon määrä ja tiedon laatu, mikä ihmisiä kiinnostaa, mitä luetaan, mitä tiedolla tekee ja kuka sitä tarvitsee. Tai kuinka informaatio määritellään ja kenen se on, mitä tarvitsee tietää ja mitä emme saa tietää. Harmillista tuo kyynisyys, kuinka surutta lukijaa käytetään hyväksi ja huijataan kauniilla kuorrutuksella, vaikka hukumme roskaan henkisesti ja fyysisesti. Kaikki eivät ehkä ajattele näin, ilmeisesti. Kenties elämme median ja ajatuksen kulta-aikaa, vapainta ja rikkainta aikaa. Kuka mittaisi vapauden, vapaat ajatukset ja niiden juoksun.

Onko tapahtumassa kulttuurillinen muistinmenetys, vapaaehtoinen kun tieto lisää tuskaa ja ehkä emme koe tarvitsevamme tietoa, meidän ei tarvitse tietää tai koemme musertuvamme sen alle? Yleissivistyksen tason laskusta voisi näin päätellä. Jatkuvassa sälätietovirrassa eläminen tuottaa ajattomuuden tilan ja tunteen että kuuluu johonkin tärkeään ja oleelliseen johon on otettava osaa. Tunne kuulumattomuudesta ja irrallisuudesta on pahinta nykyihmiselle. Kokemus tarpeettomuudesta, riittämättömyydestä, juurettomuudesta, hiljaisuudesta, passiivisuudesta, puutteen läsnäolosta ristiriitaisesti siinä olemuksen tilassa johon olemme päätyneet, kaikkien olemaan kanssamme ja antamaan tarvitsemamme: legitimoidun olemassaolon sertifikaatin. Mediapersoona, media kanssamme, media muistaa puolestamme ja netti arkistoi.

Mielenkiintoinen on termistö joka jatkuvasti ja nopealla vauhdilla muodostuu kieleemme; puhutaan lyhytkestoisesta sisällöstä, passiivisesta muisti-instituutiosta, sosiaaliareenasta, matalan ja korkean teknologian laitteista, trendikkyydestä, reality:sta, sensaatio-uutisoinnista, joissa kaikissa on jonkinlainen huijauksen tuntu ja maku, termistön asiantuntijuusleima joka varmentaa rehellisyyden. Mistä puhutaan kun puhutaan todellisuudesta tai totuudesta, kenen totuudesta? Miltä huijaaminen tuntuu, kusetushan on aivan mahtavaa! Siinä on oma viehätyksensä ja helppoutensa, vallan tuntu, jatkuva vedätys ja paskanpuhuminen, toisto useassa paikassa on koettu merkitykselliksi tavaksi viestiä jotta tapahtuu jotakin. Nopeus ja vaihtuvuus, uusintaminen ja koko ajan jotakin noille. Kuinka todellista ja oikeassa TV-ohjelma voi olla, kenen todellisuudesta on kyse, kuinka hetkessä ja jossakin todellisessa reality on? Halpuuden ja huonon maun yhdistelmä haisee pahalle valmiiksi koska se on moneen kertaan tehty tyhjiin imetty, joten dokumentaarisuutta on haluttu lisäksi ja painotukseksi TV-todellisuuden todellisuuden varmentamiseksi. Kuulostaa hyvin toivottomalta. Kuinka näin totaalista vallan käyttöä ja aivopesua vastaan voi taistella muutoin kuin olemalla mahdollisimman paljon ilman laitteita olematta mukana. Pakeneminen on silti turhaa, koska meidän on tiedettävä ja osattava lukea mitä meille kerrotaan. Jotenkin haluaisi maailman menosta olla tietoinen, jotta sitä voi pohtia, yrittää muuttaa ja kommentoida. Onko medioiden käyttämä valta suhteessa toisiinsa tarpeellista ottaa tarkastelun alle ja mitä se voisi olla, vai se, millaiset omistussuhteet sisältöjä tarjoavilla medioilla on kun omistaminen on valtaa, päätösvaltaa. Millainen hirviö, maailma ja ihmisyys tai tarve lopulta saa aikaan viestinnän yksipuolistumisen (kuten siltä vaikuttaa) ja viihteen ylivallan? Miksi informaation tuottaminen, kertominen, asioiden julki tuominen ylipäänsä on niin tiukasti kytköksessä rahan valtaan, ammattimaisuuden pinnallisuuteen, hallintaan, kontrolliin, epäonnistumisen pelkoon tai sanomisen pelkoon?

Suomessa mediakenttä on pienen maan kaltainen. Voiko sisäänpäinkääntyneisyydestä puhua. Eikö se ole ominaista, ettei siitä voi tulematta leimatuksi? Ehkä, mutta hyvin talousjohtoinen, lyhytnäköinen ja -jännitteinen mediamme tuntuu olevan. Voitonmaksimointi johtoajatuksena vie lehdistöä ja TV:tä. Alamäki on jyrkkä. Ilman Yleisradiota ja sen sivistävää tehtävää mediamme olisi kovin yksiulotteinen, harmittavasti YLEn ykkönen on toiselta nimeltään mummokanava, silti ainoa, jota voi pitempiaikaisesti kuunnella. Voiko tiedon jakamisen puolueettomuuteen paljoakaan luottaa, kun viestintävälineiden mukaan kiinnostavimmat aiheet syntyvät ns. huippu-osaajien menestystarinoista ja uhkakuvista (talouden, politiikan ja ympäristön).

Nettiviestimissä mainostajat vievät huikeasti tilaa. Mainoksia on pakko katsoa, jos internetissä aikaansa viettää. Youtube on mainosten pilaama, ennen ja sen aikana videota ilmaantuu näkökenttään mainos, ilmaisuuden leima. Kuinka hahmottaa mikä on oleellista ja tärkeää tietoa ja miksi asiat tapahtuvat niinkuin ne tapahtuvat? Kuinka nähdä mitä minkäkin uutisen takana on? Miksi Suomessa kulttuurin osuus uutisoinnissa jatkuvasti pienenee?

Lopulta mikä on yhteys yleisöön ja mikä on yleisö? Ovatko he niitä, jotka eivät pääse pakenemaan tai eivät ymmärrä paeta. Määritteleekö viestin yleisö, messagen, narratiivin, tärkeyden, median, tarinat eli lopulta media olemme me, jotka viestimiä käytämme ja joiden antiin olemme tyytymättömiä tai on otettava se, mitä annetaan. Lyhytkestoinen sisältö, mieleenjäävyys, korkea ja matala, adjektiivinen kuva mahdollisimman silmiä hivelevää shittiä, keskittymiskyvyn puute, ajattelun laiskuus, omahyväinen ja edun tavoittelu, koukuttavuus. Olemme koukussa, ehkä lopullisesti eikä se ollut maali, pelkästään lakoninen toteamus.

Mieskasa. Essee tv-urheilun massavaikutuksesta: Millaisena ajattelemme urheilun.

Jonkun on kuoltava. Mut kaikki sankareita. Lopulta kaikki on yhtä sotaa, mutta sodan keskellä voi urheilla ja se merkitsee rauhaa. Urheilu on universaali kieli, koska säännöt ovat samat.
Slow motion replays, Super slow motion, Super slow slow motion replay and super fast it was over in couple of seconds http://www.bbc.co.uk/news/magazine-19726898 Shared language of sports and politics.

Maali!! Mieskasa mieskasa mieskasa (onni) syleily, tukehtuminen, maali! Urheilu tv:ssä tuo pakahduttavia kokemuksia. Eläydymme täysillä  omiemme tappioihin ja menestyksiin. Ravit, jalkapallo, jääkiekko, talviurheilulajit, mitä niitä nyt on. Jotenkin eläimellistä (pärinää). Massa, se on se formulakuski. Ne tienaa paljo, kuskit. Naisten urheilu, naisurheilu kuten vammaisurheilu saavat vähemmän huomiota mediassa, tosin tilanne kenties muuttumassa hitaasti. Etuliitteet nais- ja vammais- karsinoidaksemme varsinaisesta miesten urheilusta poikkeavat, miksi niin. Eivätkö naiset urheile tosissaan vai liekö hitaampi tahti vähemmän kiinnostava. Mitä tehottomampi meininki, sitä vähemmän katsojia, sen vähemmän tuloja. Vai mikä logiikka? Mikä on urheilun etiikka? Onko se rahan tekemisen, menestyksen, kilpailun kautta tuleva nopeat syövät hitaat ja voittajat ovat voittajia niin kauan kun eivät häviä. Entä urheilun seuraamisen logiikka.

Katsomisen kohde on lopulta katsoja itse. Onko maali katsojan halujen ja tekojen kohde? Tapahtuma joka ohjautuu katseen kohteena olevan luotua jotakin haluttavaa? Pointti on se ettei tiedä mitä saa ja joutuu jännäämään tulosta. Mikä on kiinnostavaa huippu-urheilussa ja miksi. Ihmiset tekevät äärisuorituksia, itsensä ylittämisiä, tuloksia, yhä nopeampia ja kovempia. Sitä ei voi tarkalleen koskaan tietää kuinka, mutta analysoida voi ja sitä vasten kalkyloida kuinka tulevaisuudessa ihminen pätee, jos haluaa pelata varman päälle kuten tv:ssä halutaan ajatella. Tulos ja katsojaluvut tekevät asiasta hyvän ja pätevän. Onko johtotähtenä innostus, palo, tunne, pyrkimys johonkin parempaan. Niin kai. Vaikea uskoa tai sitten meillä on TV:n kanssa eri näkemys mikä on hyvää. Entä mitä ajattelet, kun katsot urheilua tv:stä? Onko ajatuksesi etteivät asiat muutu ja seuraamme samaa tapahtumaa paremmilla välineillä yhä uudestaan ja uudestaan? Onko urheilun seuraamisessa oleellista että ei keskity enää omaan arkeensa? Onko tunteenpalo riippuvainen kansallisen edun saavuttamisesta, voitosta ja kunniasta täydellisenä hyvänä, kansakunnan näkyvyydestä, saadusta positiivisesta tunnesaldosta joka kestää ja yhteenkuuluvuudesta joka syntyy yhä uudestaan? Voiko samoin viihtyä ja jännittää urheilun parissa ilman varsinaista omaa puolta? Miksi on niin, että urheilu on valjastettu kansalliseksi edustuskoneistoksi? Miksi juuri urheilu koskettaa niin monia tällä tavoin maan kaataen tai nostaen? Kilpailu ja voittaminen että häviäminen ovat jotakin perusihmisyyttä jota toteutamme. Pärjäämmekö me? Olemmeko hyviä verrattuna toisiin maihin. Kansallistunnon nostattajana urheilu on ylittämätön, siis usein vielä ihmisten kesken jotka eivät itse urheile. Onko urheilu teatteria, reality-ohjelmaa vai molempia, ilman valmista loppua, ainoastaan toiveita paremmasta. Sopupelithän eivät käy. On oltava tosissaan oikealla tavalla. Elettävä voittaakseen muttei vilpillisesti. Lopputulos on arvoitus, siitä jännitys, arvaamattomuudessa ja yllätyksessä. Haluamme jännitystä ja dramatiikkaa, nopeutta, vaihtuvuutta, verenmakuisia kohtaamisia kuin sodassa vihollisten taistellessa ja jommankumman voittaessa mutta kaikki elossa ja kaikkensa antaneina. Siitä myöskin vaihtoehdottomuus ja kamala pettymys, kaikkensa antamisessa. Jonkun on näennäisesti kuoltava. Mut kaikki sankareita.

Mestarien liigan finaaliottelua odotellessa on alkuhappening, noin puoli tuntia. Siis kyseessä jalkapallo (eng. soccer). Studio on hyvin asiallinen. Kommentaattorit ovat virallisesti puvut päällä. Alustavat ottelun, esittelevät pelaajia. Valmentajia kuullaan kansainvälisessä tiedotustilaisuudessa. Mitä he sanovat? Kertovat pelaajien ominaispiirteistä pelaajina kuten, hän ei ole koskaan vihaisen näköinen ja hän on ensimmäistä kertaa finaalissa ja on nälkäinen, millaisen panoksen joku antaa kokonaispelille. Olen ollut seuraamatta kansainvälistä jalkapalloa tähän asti, joten yllätyin kuullessani mestarien liigan virallisen hymnin 2013 (kuin kansallis-). Kuinka vakava hartaus muovautui pelaajien kasvoille kädet munilla.

Perinteisesti pelin alussa pelaajat seisovat rivissä katsomoon päin tervehtien katsojia, tuomareita ja esittäytyen. Peliä ennen tällä kertaa on näytösluonteinen keskiaikainen taistelu (2013 mestarien liigan finaali). Mahtipontisuuden päälleliimaaminen Lontoon Wembleyn areenalla tuntui kummalta. Kaksi saksalaisjoukkuetta saivat kuninkaalliset ja näytelmälliset puitteet. Kuninkaallisuus tässä yhteydessä vertautuu oksennukseen housuilla ja kuinka kauan oma kuva näkyy. Bayer Munchenin fanit saapuvat kolme tuntia ennen ottelua areenalle. Dortmundin kannattajat ovat hitaampia. Fanijoukoillakin on ominaispiirteitä. Pelin aikana meteli on huikea harras messu. Oooooaaaaaaoooooaaaaaaooooooaaaaaa + koreografia stadionilla. Tahtiin taputuksia (antaumus ja hauskuus), hyppyjä tahtiin. Hyppelehtiviä halauksia miesten kesken, homoeroottisuutta ei lienee, mutta yhteiset asut ja meininki. Väreinä musta-keltainen ja puna-musta. Pelottavan samankaltainen joukkolaulu ja mölinä kuului myös vastikään homo-avioliittoa vastustavien ranskalaisten http://www.reuters.com/article/us-france-politics-gaymarriage-idUSKBN12G0T9 (150000 ihmistä otti osaa 2013) http://www.nytimes.com/2013/05/27/world/europe/thousands-march-in-france-against-gay-marriage.html mielenosoitus-mellakassa, jossa otettiin yhteen puolialastomien feministien sijaan poliisin kanssa. Tarpeetonta lienee mainita että jalkapallo on fanaattisuuteen asti suosiossa Ranskassa. Jalkapallo kuten jääkiekko ovat vahvasti hetero-mieskuvaa vahvistavia, vahvalla miehisyydellä pelaava kulttuuri joka pitää jotakin muuttumattomana. Samainen mielenosoitus toistui myös tänä vuonna 2017, siis homo-avioliittoja vastaan ja keräsi suuren massan.

Olen minäkin asenteellinen. En kannata fanaattisuutta, perinteisiä sukupuolirooleja, nationalismia, jonka johdosta urheilumenestyksen eteen tehdään asioita, joista ei voi puhua ääneen, syrjintää, joukkotappeluita, rahan syytämistä huippu-urheilulle lasten ja nuorten sijaan. Puhumattakaan muista urheilun lieve-ilmiöitä kuten massaturismia, prostituutiota, urheilun kulutuksellisen ja viihteellisen puolen korostamisesta mediassa, kaiken median mammuttimaisesta täyttöasteesta urheilulle. Kiinnitetään valtavaa huomiota huippupelaajiin, tiettyihin lajeihin erityisesti ja urheilun mieskeskeisyys on edelleen omituista. Se on miesten juttu, aivan kuten sota ja taide perinteisesti. Asiat jotka etsivät, nostavat ja tekevät sankareita. Toki katsojien sukupuoli määrittää mitä näytetään, kuten on loogista, paitsi taiteessa. Kuten tavallista tunteet joukko-urheilutapahtumia kohtaan ovat joko puolesta tai vastaan, inhoa, ihailua ja innostusta ja on hyviäkin puolia yhteenkuulumisen tunteesta puheenaiheisiin. Kuten aikamme on urheilu myös narsistista oman edun tavoittelua, joka ei kuulosta siltä mitä urheilun odotetaan olevan: innostusta, iloa ja mukavaa tekemistä jossa ylitetään itse. Enkä puhuisi reilusta pelistä etenkään huippu-urheilun kohdalla, mutta massatapahtumat puolustavat paikkaansa juuri karnevalistisen hurman ja ilon kokemusten kautta. Siksi olisi entistä tärkeämpää pitää peli puhtaana. Sanonta pelata omaa peliä kuulostaa myös niin homeiselta kuin mikä tahansa sisäänlämpiävä yhteisö. Pelitermistön ajautumisen yleiseen kielenkäyttöön voi toki nähdä hauskana kielenkäyttönä ja toisinaan itsekin revin pelihousuni, kuvainnollisesti.

Laulu, liput, värit, makkara ja olut. Katsomo hiljenee, pelaaja itkee. Näytetään itkevä mies ja julkiset intiimit tilanteet joihin voi tunnetasolla ottaa osaa, tuntea empatiaa, herkkyyttä, kanssaihmisyyttä ja ihailua. On meneillään maskuliinen performanssi joka ottaa askeleita feminiinisyyteen. Kuinka määritellä urheilu maskuliinisuuden kautta ja miten urheilu määrittää maskuliinisuuden muuten kuin voiman ja kestävyyden kautta? No kaikilla on oltava lihakset nykyään ja kuka kehon määrittelee yhä uudelleen samalla tavalla mutta vietynä ääreen, joten jotakin muuttuu. Maskuliinisuudella on tiukat rajat, joka on nykymaailmassa edelleen iso ongelma. Puhutaan myrkyllisestä maskuliinisuudesta, machoudesta, peräänantamattomasta itsepäisestä miehisyyden mallista jossa fyysisellä voimalla pidetään hallinnassa heikkoja ja ajetaan pois näkyvistä ne joista ei pidetä. Miehessä ei saa olla hiventäkään naisellisuutta eli heikkoutta ja haavoittuvuutta, paitsi että pitkät hiukset, timanttikorvikset, muotivaatteet, tapa puhua tuovat lisäulottuvuutta karskiuteen ja jäyhyyteen, kuten kaunis vaimo, tyttöystävä, ostetut asiat lisäävät ulottuvuuksia persoonaan. Uhoaminen, pullistelu ja voittaminen merkitsevät rajojen vetämistä, nykyään kun on menestynyt voi olla herkempi. Sellaiseen voi samaistua kun tuntee olonsa heikoksi. Ulkonäöllä koreillaan, koska miehisyys on muutoksen tilassa, mutta millaisessa onkin kiinnostava pohtia juuri urheilun kautta.

Homous ja heterous urheilussa ovat vielä perinteisissä asemissaan. Hikisyys ja homous sopivat kenties liian hyvin yhteen miehisessä skenessä jossa miehisyyden epäileminen, liika naismaisuus ovat suorastaan rikollisia tekoja. Sellaiselle tyypille nauretaan, häntä kiusataan ja hyljeksitään. Kuinkas voi pärjätä muuten kuin oppia puolustamaan itseään, kova maailma on miesten maailma. On oltava samassa pukukopissa ja suihkussa. Lihaksikas keho on seksikäs, puoleensävetävä, kehon esittäminen voimakkaana tahdonalaisena veistoksellisena haluttavana saavutuksena, työn tuloksena, jonka avulla voittaa kilpailun on jotakin erinomaista. Työtä kaihtamattomuus, raadanta menestymisen eteen, halu voittaa, kehon hallinta ja lihaksikkuus ovat haluttavia ominaisuuksia huippu-urheilun ulkopuolellakin. Ne edustavat pärjääjän habitusta. Kuinka kantaa itsensä, kuinka tehdä itsensä ja menestyä. Se on vaihtoehdottomuuden maailma, se jossa on vain häviäjiä ja voittajia. Kilpailu voitosta on raadollista, ehdottomuus on raadollista ja kuluttavaa henkisesti. Kakkosasija voi olla pettymys. Pettymys on se joka tuotetaan itselle ja kannattajille kun hävitään. Pettymys on kuin kunnian menetys tässä tapauksessa, heikkous ja huonommuus.

Kentällä valmentaja Diego Maradona suutelee pelaajia. Pelaajan suoritukseen liittyvää kehumista ja teatteria. Erotisoivassa lukutavassa eli kuinka katsoa kuvaa jossa mies suutelee miestä ei silti ole homoerotiikkaa vaan innostusta. Erotiikka on ulkopuolella niissä naisissa jotka esiintyvät väliajalla. Kuka erotisoi ja ketä, suutelevathan mies-poliitikotkin, mutta miksi. Mikä on eroottista on treenattu mieskeho, hikinen, voittoisa, yritteliäs ja kuinka pikälle urheilun eroottisuus viedään tai kuka sitä vie kun suurtapahtumien nais-miesasetelma on aina sama. Haluaahan mies olla halun kohde. Naisen ja miehen eroottisuus ovat aktiivinen ja passiivinen pysyvästi vastakohtina. Moottori-urheilussa jako on selvä. Nainen poseeraa kimmeltävän ajokin kyljessä vähän vaatteita yllään ja tekee halukkaasti niin. Ajajista hämmentävän harva on nainen, vaikka voisi kuvitella ettei ajotaidoissa ole kysymys sukupuoli-eroista. Eroja toki on, mutta onko vauhdissa. Millaisia ominaisuuksia vaaditaan rallikuskilta ja kuinka paljon rahaa vaaditaan että voi ryhtyä kuskiksi? Mitä tallit jotka kuskeja palkkaavat odottavat ja kuinka paljon ajajan sukupuolella on merkitystä? Onko ajaja pelkästään voittoisa rohkea mielikuva, jota nainen ei voi olla? Kuva joka tallista halutaan antaa on suuri sankarillinen mies tekemässä suuri tekoja. Ostavathan naisetkin autoja, mutta erilaisia kuin miehet. Mikä on ralli-autoilun kantava voima ja syy kilpailla on vauhti, ääni ja laitetestaus. Tallit kehittävät mahdollisimman kestäviä ja nopeita autoja. Onko muita syitä kuin mainostaminen ja uuden teknologian testaus? Millä tavalla autoilu liittyy seksiin, mielikuviin jolla ralli-urheilua myydään, tai siis mieskuvaan, prostituutioon, vedonlyöntiin, kaahailuun, auto- ja viihdekulttuuriin jossa elämme. Kovaa ajaminen vertautuu ns. kapinallisuuteen, aivojen narikkaan heittoon, vapauden tunteeseen ja holtittomaan elämään eli luodaan täydellinen kiiltokuva tekevästä miehestä, jostakin tavoittelemisen arvoisesta sankarillisuudesta ja rahan tekemisen kulttuuri jossa mikään ei ole tarpeeksi.

Urheilijan kävely areenalle, vilkutus, keskittyminen, juoksu, juoksentelu, hengittely, puhina. Valtava määrä kovaa työtä muutaman sekunnin tai tunnin kllimaksin tähden. Eikä se riittänytkään.

Kuvaa urheilusta tv:ssä ei ole vaikea pilkkoa osiin. Se on “täydelliseksi” luotua ohjelmaa täydellisyydestä, täydellisyyden tavoittelusta ja sen palvonnasta. Valmiiksi pilkottua, teatraalista hulluuden partaalle, joka huipentuu katsojajoukkojen karnevaaleissa peliareenoiden ympärillä. Niin olisiko urheilua ilman katsojia. Yhteisöllisyyden tuntuna, kuulumisena, oman puolustamisena, tunteiden jakamisena, ilona, kenties sekasortona. Usein urheilusta kiinnostumattoman kysymys on, miksi seurata jotakin jossa potkitaan nahkakuulaa tai pientä mustaa lätkää jäällä jota isot miehet ajavat takaa eli viitataan aikuisten lapselliseen käytökseen ja vähäjärkisyyteen. Urheilussa ei kliseisesti käytetä aivoja. Toisen kummallisen toiminnan vähättely ei menoa haittaa, yhteenkuulumisen tunne on niin voimakas ja tekeminen, mikä on tärkein pointti lasten ja nuorten urheilussa, joka kehittää ihmistä kokonaisvaltaisesti kollektiivisena tekevänä olentona. Ei urheilu noin yksinkertaistettuna kuvauksena järkevältä puuhalta kuulostakaan, mutta järki on mainitsemissani asioissa, joista yhteisöllisyys kenties tärkein, kuuluminen, tunne ja niiden esittäminen. Avoimet tunteet urheilussa ja autenttisuus eli suora lähetys ja sen odottamattomat onnen hetket. Mitä on siinä pyhän hetken tunnussa, kun kansalainen tuo mitalin olympialaisista. Sankarillista kuin oman maan puolustus vihollista vastaan. Kuinka avoimia tunteita ja kuinka avoimia kommentteja lopulta voi tässä kontekstissa ilmaista. Epäisänmaallista käytöstä on tuoda maalleen huonoa mainetta, häpeää – tälläisiäkö te olette. Joo, tälläisiä me ollaan.

Urheilijan ylenpalttinen feminiinisyyden esille tuominen ponnauttaa urheilijan valokeilaan: juoksijan pitkät kynnet ja erikoinen seksikkyyttä korostava pukeutuminen, paljas iho, vahva meikki, pienet bikinit. Siinäpä erotisoivalle katseelle paikka. Sama koskee myös miehiä, seksistyminen, ja pohdinta, miksi jääkiekkoilijoiden tyttöystävät ovat usein missejä. (Kauanko sitä jaksaa pohtia.)

Pelaajien näytteleminen eli tuo toinen löi ja sattui niin hemmetisti, vaikkei sattunutkaan ja seuraa vapaapotku, kivun esittäminen. Opetetaanko näyttelemistä jalkapalloilijoille erityisesti? Tai annetaanko pelaajille ohjeita, kuinka kentällä pelataan niin kokonaisvaltaisesti, että kieroilu ja suoranainen valehtelu ovat sopivia keinoja voittoon? Ilmeisesti, koska pelaajien näytteleminen on yleisesti tiedossa oleva asia ja epäilyn kohde. Siis teatteria, onko teatteri urheilua? Äänet, etenkin jalkapallossa yleisön mylvintä on iso osa peliä. Fanit osallistuvat ottelun rakentamiseen luomalla yhteisen tilan, jossa voi ilmaista itseään melko vapaasti. Se on suoja-alue, atmosfääri. Kameratietoisuus – temput, joita tehdään siksi, että peli kuvataan ja omalla käytöksellä halutaan ilmaista tukea, kuulumista joukkoon ja näyttää se mahdollisimman monelle, halu esiintyä, olla esillä. Jokainen voi nykyään olla esiintyjä median ansiosta. Sananvapauden ja luovuuden kannalta hyvä asia.

Entä kuinka urheilija voi lähetyksessä käyttäytyä ja miksi urheilijalta kysytään suorituksen jälkeen kuinka suoritus meni (eikö se ole jo selvä, kaikki näki) ja kuinka hän itse analysoi urheilutekonsa. Miten arvioida suoritus joka on tavallaan aina samanlainen, mutta urheilija pyrkii ylittämään sen? Hän teki kaikkensa, parempaan ei pystynyt tällä kertaa jostakin syystä. Rajallisuutemme luo tuskaa. Kuinka suoritustaan voi analysoida ylipäänsä. Mistä sitä tietää miksi se meni niin kuin meni. Analysoinnin tähdellistäminen on keskiössä, puheessa täydellistäminen, kuinka kohdistaa ja tarkentaa kun on juuri ponnistanut äärimmilleen. Kuinka tärkeää on kuka analysoi? Kuka on luotettava analysoija muu kuin entinen valmentaja, entinen huippu-urheilija. Kehen muuhun katsoja luottaa? Kuinka luottamus synnytetään on huippusuoritusten kautta. Onko luottamuksen osoitus, että katsoja palaa katsomaan samaa ohjelmaa uudestaan? Vai voidaanko puhua luottamuksesta? Ehkä se on kokonaan väärä sana tai ilmeisesti joihinkin odotuksiin on osattu vastata. Paluun aikaan saamiseksi, katsojan paluu, tai kun ei tullut töllöstä muutakaan, jupinaa. Mielenkiintoista on millaiset piirteet puhujassa ja millaiset sanavalinnat luovat luotettavan kuvan, mitä sieltä suusta tulee, kuinka paljon ja missä tahdissa. Myös lupa puhua kameralle on jonkinlainen luottamuksen ja uskalluksen osoitus, kaverillisuus, selkään taputtelu. Mielipiteesi on tärkeä. Hetkellisyys, hetken tallentaminen muistoksi, elin sen hetken, josta puhutaan.

Kuinka urheilun seuraaminen tv:n kautta on muuttunut, selostajan käsien huitominen, punainen naama, pelleys, kerronnan sujuvuus, ylitseampuva into voitosta, joka saa katsojan nauramaan, mutta eläimellisyys ei käy, siltikään,  on oltava asiallinen. Mutta eivätkö fanijoukot mylvi, hulinoitse, apinoi, karju, näytä muutenkin tunteitansa avoimesti joukkotappeluun saakka? Formulakisojen yhteydessä on käsittääkseni säännönmukaisesti prostituutiota varten tietyt paikat, miehisiä tarpeita täyttämään, naiset ovat vähäpukeisia ja olut virtaa. Säännönmukaisesti ajajien tyttöystävien kuvat käsilaukkuineen ja aurinkolaseineen kuvittavat iltapäivälehtiä. Urheilukisojen seuraaminen antaa luvan olla vapaalla, hurrata äänekkäästi, tuhlata rahaa, kännätä, huorata, nimitellä, tapella, käyttäytyä muutenkin holtittomasti, imitoida ihailemaansa urheilijaa kaahaamalla, pukeutumalla joukkueensa paitaan ja väreihin, toisin sanoen karnevalisoida arki äänekkäästi, sotkea julkisia tiloja kuseksimalla ja roskaamalla. Tehdä asioita, joita ei muuten tekisi tai ainakaan julkisesti. Karnevaalisuus myös häiritsee niitä, joita urheilusuoritus ei sytytä, joko häviäjäpuolta tai naapureita. Jääkiekon maailmanmestaruus antaa luvan käyttäytyä näin Suomessa, ei kovin moni muu tapaus. Median muuttuminen joustavammaksi/suvaitsevammaksi käytöskoodiltaan on suupalttien ja verbaalisesti taiturillisten selostajien ja sosiaalisen median televisioon tulon myötä käynyt luontevasti. Sosiaalisen median kommentointivirran ja mahdollisuus seurata livenä, olla livenä, ottaa osaa – En tiedä mitä tuo muotos, joka on jatkuva lopulta on tehnyt ja tekee sille mitä tv:stä näemme ja kuinka maailma näyttäytyy. Kankea ja asiallinen tyyli on kaikkoamassa pikku hiljaa. Tuloksellisuus antaa tilaa urheilun viihteellisyydelle ja urheilun muassa puhutaan lieve-ilmiöistä, hyvistä ja huonoista eikä ainoastaan keskitytä suoritukseen ja kuinka siihen on päädytty.

Mieleen jäävimmät “urheiluteot” ovatkin olleet niitä, joissa on ilmennyt urheilijasta jotakin persoonallista ja omaperäistä esiin, usein skandaalimaista käytöstä urheilijalta urheilun ulkopuolella. Tähän moni urheilija jo pyrkiikin, näytöksellisyyteen, spektaakkelimaiseen esitykseen maalin ja pelin jälkeen. Uskallukseen ja tunteiden näyttämiseen. Näihin tilanteisiin kamera(-mies) kiinnittää huomiota. Tuuletuksia, että maalitilanteita verrataan ja katsotaan hidastettuna useaan kertaan, kuinka se meni. Näin saadaan aikaan kertomus herooisesta urheilijasta, joka antaa kaikkensa pelille, jota rakastaa sitä mitä tekee ja elää täysillä.

Selostajan on tunnettava peli, pelaajat, joukkueen huoltajat ja manageri että valmentajat, jotta voi kertoa heistä katsojalle. Kuka valmentaja sai potkut, koska joukkue ei menestynyt. Uusi kehiin. Näytetään pettyneen valmentajan kasvot, kuinka ne ovat tuskasta hikiset tai käsi hän on kasvoilla itkua pidätellen. Tunteet ovat pelissä, miehiset ja suuret. Millaiset kuvat toistuvat, kuinka useasti maalitilanne näytetään, millaiset äänenpainot selostajalla on käytössään, mikä on kuvan, toiston ja äänen suhde? Selostaja on ammattipuhuja. Parhaimmat, ne joilla on mukaansatempaavimmat jutut ovat huippusuosittuja julkkiksia joiden ansiosta urheilun katsomiselämys on kihelmöivämpi ja hauska. Joka taas kehittää koko tv-urheilun presentaatiota ja tulevia lähetyksiä, koska koko ajan on muututtava, oltava kenties hiukan edellä muutosta kuin vain olla osa sitä. Onko muutos viihteellistyminen? On selviydyttävä tilanteesta kuin tilanteesta. Tiivis tunnelma on aina maalilla, hiukan odotteleva ja viipyilevä, tarkasteleva kerronta seuraa. Kuinka tilanne etenee maalille, kuinka maalille päästään. Mitä kentällä tapahtuu, mitä kentällä tapahtuu. Eläytyvä selostaja on kuin pelaaja, pelaten molempien puolella.

Entä kuinka Suomi pärjää?

Urheilukisa alkaa jo ihmisten mielessä odotellessa h-hetkeä, arvuutellaan kuinka pelissä käy. Veikataan ja pelataan rahapelejä, keskustellaan. Odotetaan, jännitetään. Urheilu on juhla, median ja mainostajien maisemoima kulutusjuhla, jossa kuluttavat kansakunnat eli katsojat. Pärjäämisestä onkin kyse kokonaisvaltaisesti. Olympialaisten saaminen kotikisoiksi on jo voitto. Maan valmisteluja seurataan, koska ne kestävät vuosia eikä budjetissa säästellä, koska näkyvyys on maailman suurimmissa kisoissa a ja o. Siis mitä näkyy ja mitä ei. Urheilu-alueen siisteyden ylläpitoon käytetään runsaasti voimavaroja. Kuten olympialaisten tieltä poistetaan kaduilla asuvat köyhät omiin slummeihin. Turistien ja katsojien ympäri maailmaa on nähtävä parhaat puolet ilman sosiaalisia ongelmia painamassa tunnelmaa. Suuri urheilutapahtuma on egobuusti maalle ja tuo mainoksen lisäksi turistien rahavirran. Urheilussa liikkuukin valtavat summat, jotka kerätään katsojilta ja mainostajilta
.
Huippu-urheilijoiden palkkiot puhuttavat juorupalstoilla, kuten urheilijoiden yksityiselämä. Kauniit vartalot ja kasvot myyvät urheilu- ja luksustuotteita. Ihailtujen sankareiden oletetaankin olevan esillä. Terveys-, kuntoilu-, laihdutus-yms. business kukoistavat urheilun avustuksella. Terveyttä, kauneutta ja nuoruutta on helppo myydä ja urheilija kehollisuuden kautta helppo erotisoida, saada kaupaksi. Juuri vastikään naisrantalentopalloilijat saivat luvan käyttää peittävämpiä asuja bikinien sijaan. Seikoissa, yksityiskohdissa kuinka miehiä ja naisia kuvataan urheilutilanteessa on eroja. Pyllistävä naistakamus on helppo kuvauskohde ja katseenvangitsija lehden sivulla. Naisten oletetaan olevan seksikkäitä urheilun ulkopuolella. Lihaksikas nainen on itsevarma, terveennäköinen ja vahva mutta onko hän naisellinen. Kuinka moni seuraa urheilua seksikkyyden takia? Edellisissä Olympialaisissa beach volley katsomot olivat aina täynnä.. Herättääkö urheilija luottamuksen juuri terveellisellä elämäntavallaan ja voittaakseen maalleen? Miksi juuri urheilija on luotettava?

Kävely muuttuu lihasten kasvaessa miehekkäämmäksi, otteet urheilussa ovat riuskat, on voitettava ja oltava koko ajan parempi. Ihmisellä on tavoite ja keinot saavuttaa se. Pärjätäkseen, noustakseen huipulle on oltava narsisti ja haluttava sinne ja myös esille. On kyettävä olemaan katsottavana ja luomaan tarina myös verbaalisesti, joten huippu-urheilu ei vaadi ainoastaan urheilullista lahjakkuutta. On osattava viihdyttää ja puhua. Jos ei osaa, on oltava hyvännäköinen ja palvottavissa. Luotava itsestään idoli, jollaiseksi moni nuori haluaa, katseen kohteeksi. Tulla katsottavaksi, seurattavaksi. Tuota narsismia tukee ralli-autoilijoiden kauniiden tyttöystävien ja vaimojen koristeenomaisuus. Piipahtaminen varikolla, käsilaukku ja aurinkolasit.

Suomessa urheilijat ovat vielä sangen vakavia eikä idolikulttuuri ole samanlainen kuin esimerkiksi jalkapallossa muualla maailmassa. Suomalaiset mainostavat maitoa ynnä muita ns. terveystuotteita kiltisti kilteillä urheiluhahmoilla, ehkä joku avioero ja kaahailu-uutinen tai kännissä toilailu tai omituinen kannanotto Twitterissä, on jo vakava paikka. Harri Ollin keskisormen näyttäminen miljoonayleisölle hyppykisojen yhteydessä oli lööppikamaa ja huonoa mainosta. Mielestäni se oli parasta urheilua. Sopimatonta urheilun puhtoisessa pinnassa josta kaikki tietävät, ettei se nyt niin puhtoista ole. Urheilijalle ei sallita julkista juopottelua tai muuta itsetuhoista käytöstä, mutta sitä jotenkin odottaa ja olettaa tapahtuvan kun on juhlittava. Ura voi olla ohi hetkessä. Huippu-urheilijan ura on riippuvainen valmentajista, mediasta ja mainostajista. Kuinka urheilijan lopulta käy tarkoittaa sitä, että hän itse on pelinappula ja asettaa itsensä siihen asemaan, mainoskyltiksi. Millaiseksi hänen julkisuuskuvansa muodostuu ja kuinka se jatkuu urheilu-uran jälkeen kenties riippuu kuinka suhteitaan on hoitanut. On osattava pelata annetuin tiukoin säännöin ja tässä pelissä.

Vallan määräytyminen, vallan käyttö ja katsojan ohjailu, psykologinen kontrolli on saada katsoja jännityskoukkuun, tunneloukkuun, kollektiiviseen tarinankerronnan huumaan, joka jaetaan ja jota jatketaan iltäpäivälehdissä. Urheilulle pyhitetään lehdistössä useita sivuja etusivua myöten. Kiihkeätunnelmaisen pelin tähtihetket, tulokset ja tunnelmat, molemmin puolin sekä syyt voittoon että häviöön. Loukku sinänsä negatiivisena sanana ansana, pyydyksenä, ahnaana suuna, joka puhuu, pulputtaa sopii asetelmaan. Se on vangitsevuus ja tehtävä tv:ssä, koukuttaa. Täyttää tila, katsojan mieli, näkökenttä, tulevaisuus ja suunnitelmat. Television tarjonta herättää haluja, unelmia, mielitekoja ja antaa valmiita virikkeitä, luo tyylin jonka voi ostaa omakseen. Niin voi tuntea omistavansa saman gloorian kuin tähtikultin päähenkilöt. Vielä enemmän niin kutsuttuna interaktiivisena aikana, jolloin sosiaalisen median kautta voi ottaa osaa ohjelman tekemiseen komentoimalla. En ole varma keksinnön suomasta lisäarvosta ohjelmalle tai yhtään millekään. Chattailu, kevythumpuuki, kokeiluarvo, Twitter-kommentit, joo. Kuten taas, kulutusarvo ja tunne on melkoinen eli yhteistsemppi päällä. Toisaalta ihmisten käyttämän kielen tutkimuksen kannalta mielenkiintoista, kuinka nopea puhevirta tuo esiin jatkuvan ajatusten vaihdon merkityksellisyyden, median määräävyyden ajassamme, muutoksen nopeuden tai hitauden ja voi pohtia, kuinka aikaansaamamme muutos lopulta on tarpeen ja mihin se johtaa ja mikä muuttuu. Päädymme samoihin pisteisiin, kuin mistä olemme lähteneet kyllästyneinä jatkuvaan hälinään. Vähemmän on enemmän, on vain osattava valita vähemmän mitä.