Where is art when it is not seen? Artless world.

The gap in between worlds is enormous. Barriers between classes, interests, where importance lies widen the gap where even though we speak the same language in practice we do not understand each other. That is normal and it is normal to explain something which is completely self-evident and everyday to me to someone who still does not understand because worldview is stuck and non-movable. To believe one’s own bullshit comes out of belief that one is absolutely correct and has a right to believe in illusions. That that other one knows nothing, is nothing, is below for many irrational reasons. My choices and reality is incomprehensible to someone who sees only the surface of it and is not interested in seeing it deeper, does not want to know that there are more to things than what one sees. This is one important aspect and teaching in art. There are more to people and things than meets the eye. Still even people who work in art are fixed with a very thin way of looking which is astounding always again and again. Still there are those who make conclusions and assumptions because they think they know better, they know more. Learn this you never know enough to make judgments of someone, especially if you have only heard a rumor or seen her. Believe me, I do not have to say anything for the train to begin. Interesting is how similar stereotyping is no matter where one goes, how deep misogyny and hatred run.

Art is at the moment for those who look for it. You can live without any contact with art, without having to think art, see art (fine art especially). But art is everywhere we just like to label art and nonart. I have been wondering why this is although art is the very bread. It is hard work to think and that is what people like to avoid, so to avoid art is part of this pleasure of not bothering, not interested in, does not concern me- thinking. Does art have to be recognized as art and be valued as a piece for it to be art? The more segregated and monetized business art is the more it is viewed as valuable or not valuable, more separated go see wonder. Is it something which could be avoided? Yes but the need to make money and be great is bigger.

https://www.theguardian.com/books/2013/oct/02/david-goliath-malcolm-gladwell-review

David and Goliath: Underdogs, Misfits and the Art of Battling Giants by Malcolm Gladwell – review

http://www.theguardian.com/artanddesign/2016/feb/15/delacroix-and-the-rise-of-modern-art-review-national-gallery?CMP=twt_a-artanddesign_b-gdnartanddesign

http://www.forbes.com/sites/valleyvoices/2016/02/04/why-the-internet-will-loosen-the-iron-grip-men-have-on-the-art-world/?utm_campaign=Forbes&utm_source=TWITTER&utm_medium=social&utm_channel=Technology&linkId=20967411#b763a7010ce7

http://filmmakeriq.com/2015/12/art-and-masturbation/

http://networkcultures.org/geert/2016/02/12/merijn-oudenampsen-on-the-hermetic-contemporary-arts-discourse/

 

Taiteilija ja psyyke

Ensin ennakkoluulo, se yhä uudestaan toistuva, joka on päästettävä ilmoille hiukan naurahtaen, osaksi koska ei ymmärrä eikä koe yhteenkuuluvuutta, ei tiedä miksi taidetta tehdään, miksi joku on taiteilija, miksi taidetta on tai mihin muuhun taidetta käytetään kuin terapiana, harrasteena ja sisustuselementtinä. Ei tarvitse ymmärtää, en etsi ymmärtäjää enkä lohdutusta. Taide on kieli. Taide on hiukan kuin itkeminen julkisesti, siihen ei osata suhtautua että se olisi normaalia. Taide halutaan ymmärtää syvänä jota ei voi eikä haluta nähdä, siksi ennakkoluulot ja poissulkeminen ovat ymmärrettäviä reaktiota. Siksi myös provosointi on herkullista. Ulkopuoli on niin ulkona. Myös sisäpuoli on tällä hetkellä tavattoman pihalla.

Kenen psyykestä puhumme, ja mikä sisä- tai ulkopuoli? Sen jota kohden sormi osoittaa?Joku sulkeutunut ympyrä joka haisee paskalta? Taiteilijaa pidetään jotenkin epäonnistuneena ihmisenä varsinkin kun hän ei tule taiteilijasuvusta, jotenkin hulluna, ihmisenä joka terapoi itseään, itseään, itseään (moni taiteilija puhuukin paljon itsestään joten ei aivan tuulesta temmattua, mutta niin tekevät hyvin monet muut, ylikorostunut itsekorostus on merkki jostakin), jonka taiteessa on kysymys hänestä itsestään, hänen problemaattisesta psyykestään jota hän ei pysty muulla tavoin prosessoimaan ja hän haluaa tehdä tämän prosessoinnin julkisesti saadakseen ymmärrystä ja ongelmiinsa vastauksia, saadakseen oman ongelmansa julki, itkettyä, myötätunnon toivossa, tuskissaan vierittää ja kierittää, tuskissaan piirtää ja maalaa, kun ei ole lääkettä muuta kuin alkoholi ja tämä terapia jota hän kutsuu taiteeksi ja itseään taiteilijaksi. Taiteilija on se jota arvioidaan ulkopäin, hän ei itse ymmärrä eikä osaa edes ajatella. Tarvitaan asiantuntija tekemään arviointityö, mutta hyviä on tosi vähän. Hyviä arvioitsijoita on myös hyvin vähän saati taiteenasiantuntijoita, niitä on erittäin vähän jopa yliopistossa. Kuvittelijoita on paljon, sellaisia jotka eivät kestä kuulla eriävää mielipidettä tai nähdä hulluja, olla lähellä hulluja, nähdä hulluja kuvia. He kuvittelevat itsestään liikoja. Oman arvioni mukaan vammattomia ihmisiä ei ole.

Millaisesta taiteilija- ja taidekäsityksestä tämä hullun kuva, hullun kuvan tekeminen ja hyvin tavanomainen ajatus taiteilijoista kertoo? Se elää niin taidekentällä kuin sen ulkopuolella. Olen kuullut sen niin monta kertaa niin museohenkilökunnalta, kuraattoreilta kuin taiteilijoilta itseltään joten ei ole ihme että legenda elää. Taiteilijat voivat olla haastavia, pelottavia, sekaisin, yms. joten lasten kanssa ei kannata lähteä kokeilemaan mitään. Se on halveksiva, kirjoitettu osin taidehistoriaan kuinka taiteilijat elivät ja elävät, kuinka heidän, eli pääasiassa miestaiteilijoiden, elämä oli huuruista, sekavaa, köyhää ja likaista, jotkut toki ovat suuria sankareita ilman hulluutta. Kuvaa on voitu romantisoida myynnin toivossa, liioittelu, juoruaminen ja puheen tasolla maalailu ei ole kovin tieteellistä tai asiallista. Onhan rähjäisyydessä oma hauskuutensa, tämä vitsi-taiteilija joka elää yhä aivan kuin elämä ja taiteen tekeminen olisivat edelleen samanlaista ja samoista motiiveista lähtöisin kuin sata vuotta sitten. Niin jokaisella on ‘oma’ taidekäsityksensä jonka jokainen voi pitää sitä muuttamatta, onhan kyse mausta. Joidenkin taidekäsitykseen ei mahdu esimerkiksi pornograafinen tai eroottinen taide, joka, seksi,  on mitä suurimmassa määrin osa taidetta, se on vain haluttu sensuroida pois ja tähän on syynä uskonto. Taiteilijoilla on kuulemman mukaan voimakas libido, ahaa. Seksismistä päätellen ajatus elää yhä, alan seksismi on kuin luonnollinen asia jolle ei voi mitään. Ai mikä seksismi? Niin tuntuu olevan loputon typeryyskin. Eli kun synnitön haluaa avautua taidekäsityksestään, se on uskoakseni hyvin rajautunut ja umpimielinen. Kuva pelkästään on saatananpalvontaa. Kun lapsia ja hauraita halutaan suojella taiteessa esiintyvältä pornografialta yms. se on sensuuria. Rajan vetämisen ‘taitoa’ on luoda tämä turvallinen tila jonne eivät kuulu järkyttävä materiaali joka saa aikaan tunteita ja ajatuksia. ‘Turvallisessa’ tilassa taide ummehtuu hyvin helposti. Taiteilija tosin ei ole turvassa.

Tästä pääsemme helposti aiheeseen taiteilija ja psyyke. Ajatus, että mielisairaus ja taiteilijan ammatti kuuluvat yhteen elää vahvasti. Työmäärään nähden hulluus ei tule kysymykseenkään. Työmäärä jonka menestyäkseen joutuu tekemään on valtava, saati tullakseen niin hyväksi kuin on mahdollista. Se vaatii jatkuvaa itsensä kehittämistä ja opiskelua eli työtä. Masennus ja alkoholismi heikentävät työkykyä merkittävästi. Ajatus, että taiteilija ja alkoholismi kuuluvat vahvasti yhteen elää vahvasti. Ei ole uutta eikä yllättävää lukea, että taiteilija käy läpi omaa patologiaansa tehdessään taidettaan, läpi kipupisteitään, tai että taide lähtee taiteilijan traumoista. Hän siis uskaltaa käydä niitä läpi, hän uskaltaa itkeä ja näyttää tunteensa toisin kuin yhteisö ympärillä. Sysäys lähteä taiteilijaksi on monen kuvitelman mukaan ollut henkinen kipu, tuska. Taas kerran kun ei pysty kohtaamaan omaa tuskaansa on osoitettava muita ja liattava heidät. Ne muut likaiset.

Itse rakastuin maalaamiseen ja kuvanveistoon. Halusin tietää mihin pystyn siinä latistavassa ilmapiirissä jossa taide oli jotakin ulkopuolella, joka ei duunaria kosketa, jota duunari ei näe, eikä duunarin kakara pysty tekemään. Tuska on sana jota kuulee käytettävän tässä yhteydessä, ei tosin taiteilijan alkoholismista puhuttaessa vaan duunarin. Eli kun puhutaan taiteesta katsotaan psyyken lätäkköön jota katsoja voi vatvoa arvioidakseen tekijän psyykettä: hulluhan se on, omituinen ainakin. Katsojan oma hulluus on hänen oma asiansa tai hän ei ole tarpeeksi hullu vatvoakseen omaa psyykettään. Jotakin voi paljastua. Suurennuslasin alla on tuo onneton taiteilija, tunnetusti hullu ja omituinen. Ammattiin haluava on hullu ja hänellä on aihetta käsitellä omaa problematiikkaansa kuvan avulla loputtomasti. Säveltäjä ei esimerkiksi ole niin hullu kuin kuvataiteilija. Säveltäjä on arvokas ihminen joka seisoo omilla jaloillaan olematta hullu. Hän käsittelee kauneutta, vaikka sävelkulkuja voi olla vaikea seurata ja ymmärtää, niin ei tuollainen voi hullusta päästä lähteä: päätelmä, epäloogisuus ja taidekäsitys nivoutuvat yhteen.

Masennus ja alkoholismi ovat Suomessa varsin yleisiä. Maailman laajuisesti WHO:n tilaston mukaan joka vuosi 800 000 ihmistä tekee itsemurhan. Moni yrittää ja miljoonat joutuvat kokemaan elämän itsemurhan tehneen läheisenä. Pitäisikö ihmisten tehdä enemmän taidetta kun sillä sanotaan olevan parantavia voimia? Taiteilijan ammatti ei toimi parantavana. Tämän voin kertoa omasta kokemuksesta. Ennakkoluulot ja taidekäsitykset hyppivät silmille ja päälle joka puolelta. On oltava henkisesti todella vahva että sen kestää. Taitelijat ovat sitä ja tätä, hulluudesta syntynyttä potaskaa tekevät, en ymmärrä, eikä sillä elä. Jos ei jotakin ymmärrä ei se tarkoita, että tuo asia, jota ei ymmärrä olisi väärin tai hullua. Kun ei ymmärrä hulluutta, omaa hulluuttaan tai tunne itseään on perin kummallista arvostella kenenkään toisen henkistä tilaa. Pahan puhuminen on suurta huvia. Kyseenalaistan sellaisten ihmisten henkisen terveyden. Kun on tarve pilata jonkun toisen ihmisen maine ja elinkeino kannattaa käydä juttelemassa ammattiauttajan luona. Puhuminen auttaa ja ammatti-ihmisillä on vaitiolovelvollisuus eli puheet eivät leviä. On toki taiteilijoita jotka eivät usko terapian tehoon saati psykologiaan. Itse en usko sellaisiin taiteilijoihin tai heidän työhönsä. Kyllä, taiteeseensa laittaa osan itsestään, omat kiinnostuksen kohteet kertovat jotakin, mutta mitä. Psyykestä jotakin, ainakin sen mitä yllä mainitsin eli vahvuuden ja kiinnostuksen ihmisen mieltä kohtaan. Kun taiteilija piirtää pornograafisia kuvia piirtääkö hän itseään, poseeraako hän itse, kiihottuuko hän, onko piirtäminen lähtöisin halusta olla ekshibitionisti ja esitellä omia perversioita? Taas kerran kuvassa on taiteilija itse vaikka näin ei olisi. Onko kuva aina ottajansa, tekijänsä omakuva? EI.

Taide saa aikaa kaikenlaisia ajatuksia ja kysymyksiä, siinä sen tärkeys. Taiteen tekeminen on ajattelua, siksi aivottomuuden ajatus on omituinen. Koska taiteilija haluaa ilmaista jotakin jota voi olla vaikeaa sanallisesti ilmaista, joka on usein hankalaa kuvataiteilijoille, kenelle tahansa, näin voi olla ja voi olla olematta, ajatuksellisuus tai ajatuksettomuus, järkevyys ja järjettömyys. Kyllä käy mielessä, miksi vaivautua tekemään taidetta kun se litistetään ja rutistetaan paskaksi, kuten taiteilija, ja miksi näyttää tekemänsä kuva, miksi nähdä vaiva ja olla antamatta periksi kyynisyydelle. Mitä tällä halutaan, kuvan näyttämisellä? Moni katselija ja taiteen ammattilaiseksikin itseään tituleeraava ajattelee kovin kehämäisesti, kaavamaisesti, halveksivasti paljastaen omat ennakkoluulonsa. Pitäisikö taiteilijaa suojella tältä saastalta? Ennakkoluulot ovat hyvää materiaalia. Mitä katsomme, miksi, miten, entä miten analysoimme kuvia, milloin kuva on vain kaunis kuva? Kun nainen piirtää seksistä, on se hyväksytympää kuin jos mies tekisi samoin. Mies on perverssi lähtökohtaisesti, nainen on uhri ja katsomisen kohde. Ensimmäiset kysymykset ovat mitä näillä kuvilla halutaan, mitä piirtäjä haluaa, miksi näyttää tällaista? Katsojaa etsii syytä miksi taiteilija on halunnut tehdä ja näyttää julkisesti kuvan aktista tai itsensä paljastajasta, alasti poseeraavasta ihmisestä, näyttää genitaalialueet joita emme voi tai halua katsoa. Poseeraus, aikamme ilmiö ja kuinka poseeraamme, kenelle ja miksi, mitä näytämme, paljastamme ja mitä emme. Mitä taiteilija ajattelee, ajatteleeko hän, onko hän kykenevä analyyttiseen ajatteluun ja luomaan kuvan analyysinsä pohjaksi tai kuvan analysoitavaksi itsenään ilman taiteilijaa eli jääkö kuva elämään? Mikä on kuvan elämä? Onko kuva ilman taiteilijan psyykettä ja mitä taiteilija haluaa?