A world where there is no room for originality.

Are we heading towards the kind of world in which originality is scarce or is it happening right now? A world where being something unique is banned and tormented to death, because it does not sell, it is not interesting to the mass of consuming people, because unique is frightening, unique and originality are a threat to somebody in power and their intact expensive spaces which manifest power status. Symptoms are there as they have been forever and ever; it is a risk to be exactly who you want to be, express your views, look the way you do, believe in what you want. We live in such a world where the unknown is scary and possible invader of thoughts. To change the world consumed by ideologies like fascism, sexism, racism and anti-Semitism is a battle that we must fight tirelessly. 
Conspiracy theory
Hatefully consumed minds are set to be suspicious of anything strange, towards new ideas and anything jeopardizing the current state of things. We are to live in fear. We are under constant threat, future looks random, unbalanced and we do not know what to do but to be afraid and fight the enemy made. We can’t be different in a situation like this, it is like jumping from an airplane. We need to belong and we want to belong to this system that is exploiting every possible living being to grow and expand without an end. The end is scary even though we think we do not know it, but it is there and we know what can be done to avoid the inevitable crash but we won’t do what we should. The whole of our thinking which we base our lives on is about abuse, isolation, gaps, our culture grows from abuse, grows from inequality and the fact that difference is dangerous. Working in a consumption oriented world is a plan to infect us all to be the best possible consumers, workers, obedient citizens who do not criticize openly education system, governments, criticize work or even understand to question why things are done as they are, to ask why aren’t people accountable for their actions.  This is an on going facade, parade of hypocrites, a stage act, which at the moment is desired to be a true mission by corporations without an end, it is nothing but abuse, violent control, growing surveillance, lack of trust, gaining power for the few. Future will be about restrictions of civil rights, labor rights and human rights, abuse of labor, abuse of natural resources, abuse of governments and people in this mission where winnings are made for corporations with a smile. If you think art, music industry, fashion and entertainment are there to create something new and original for us, you are wrong. We are to be brainwashed to want what successful people have, live the way the rich live and admire them.

Octopus was supposed to be offensive. It is quite the opposite. Beauty of an octopus is unique and remarkable.

Staring at an ink spot on cardboard in my hand, an image which is not random. Beauty of an ink stain without randomness. It is a test, quite ominous, a ready made analysed by experts. I am like a victim, eyes are on me. A test that relies human mind to work as a factory and a worker doing the same wanted things over and over again and is paid to do so as a good girl. Patterns given making a product that pleases or does not. What are the results? I must be mad and insecure with plenty of imagination though. Can a person have too much imagination? To stare is a symptom of madness. It is irregular, a sign. This test is a trap. It begins to make one feel sick before saying anything. The idea of judging and examining someone’s mind with this is strange. To be able to tell what this ink spot is a picture of, what comes to my mind instantly when I look at it and tell my vision to the qualified one who analyses my story and the result, who has a say over me, my life. Resulting an obscure and unreliable test that tells of nothing but where imagination can take us, what imagination can result can be madness. I must be mad to have agreed to do this. How will I do in this test?

My new clothing line called HOLY.

What states originality, what is original and how to be original? How do you come to appreciate something extraordinary? It takes courage to be extraordinary in a world that pushes us to be similar. Surely we all want to feel special and think we are exceptional. It is something one has to learn to accept when you see it, when you have it and give positive feedback to someone and yourself who show exceptional character and talent. Contradiction to me in this is that those who are strikingly different (which is all, but especially those who dare to stick out, stick their necks out like crazy), who do things in their way, because there is no other way, original people who follow minds and spirits of their own face the worst of human nature. Why is extraordinary dangerous and so often a problem is a dilemma. It is too common and easy to bully those who do not fit in, bully those who shine originality just being them. To face trouble is more a rule than exception. 

How to be original? (originality is also sexy, never forget.)

It should be like breathing to be original since we are unique and individual, right? But the more one explores life the more one comes to notice that originality is very rare, it is a true gift, which one also comes to notice the gift will be exploited and stolen, copied and sold, envied and torched, ruined and spoiled. Those who do not have ideas of their own, of course, have to take ideas from somewhere, appropriate, plagiarize, which as we well know is stealing, but when it comes to intellectual property and ideas that are difficult to patent as inventions and immaterial ideas, things get demanding. This is often the case within and around the arts, which most of based on stealing, copying, idolizing and imitating. What is new then, who owns what and how to give credit to those who deserve it rightfully. Questions of conscience and integrity (surely there are people who have those qualities?). 
Isn’t it so that it feels like a victory when one succeeds with ideas of someone else, but in the end plagiarizer is just a plagiarizer. No glory there and I’m not just saying.

If it is so that I am and I express for others only then what am I? Sounds like a toy without conscious mind and personality, a servant without a will.

I ask because this is the case of how I have been viewed all my life, via how I live compared and for others, not for myself. Meaning of my existence is perceived through my gender and my looks, my meaning which consists of having children, giving love and being loved because this is why I am. Why would I have kids into a loveless world? For some reason I am not allowed to be me because me does not have a place in a ready-made. My clothing, studying, working, art, my choices, my fucking make-up, anything I put on me and do is because I am for other people’s pleasure and needs and do what I do because I am the one who desperately wants acceptance and am therefore on a lower level. Now that is a cage. I am not to fulfill and realize myself as an individual as a person who has mind of her own, body of her own, will of her own, because my basic need is to please and to be wanted, want to be wanted and do things that are there for women to do.
Loveless World is a Dystopia that is Now.

Kuinka olla kriittinen?

Kriittisyyteen ei kannusteta koska se on hiukan uhkaavaa ja epämiellyttävää. Puheissa ja olemuksessa on oltava kiihkoton, tasaisen rauhallinen, äläkä vaan radikalisoidu tai olet ulkona ja hylkiö, potentiaalinen kouluampuja ja pommimiesnainen. Radikalisoitumista on monenlaista, toivottavasti se on edes joillekin selvää. Itse näen että ei ole muuta vaihtoehtoa kuin radikalisoitua eli vastustaa äänekkäästi monin tavoin paikallaan pysyvää mitäänsanomattomuutta joka pelkää muutosta. Pureva kritiikki koetaan loukkaavaksi, hyökkääväksi ja siksi se on tarpeetonta koska häiriö on häiriö (joidenkin mielestä). Tahallisesti pyrkiä pahoittamaan jonkun herkkä mieli ja aivan turhaan ja aivan kuin se olisi kritiikkiä. Kriittisyyttä ja reaktioita madännäisyyteen on monenlaista, joten taito kannattaa opetella jo pienestä pitäen. Kriittinen ajattelu, toisinajattelu ja tekeminen ovat pohja toimivalle kansalaisyhteiskunnalle. Se on venttiili ja perustarve ettei tarvitse tukeutua väkivaltaan tilanteissa kun ei tule kuulluksi, korjatakseen epäkohtia, korjatakseen jotakin mikä on rikki on pystyttävä keskusteluun, mielipiteisiin. Jos yhteiskunta ei halua kriittisiä, itsenäisiä ajattelijoita vaan massan joka tykkää mukavasta yhtenäisyydestä jossa kaikkien on oltava samaa mieltä tai oltava hiljaa koska emme uskalla olemme umpikujassa, ja siltähän tilanne nyt näyttää. Sanan- ja ilmaisunvapaus on tasa-arvoisen ja ihmisiä kunnioittavan yhteiskunnan perusta.

Taide jota tällä hetkellä varmaankin edelleen pidetään vapaana ilmaisunareenana ei sitä ole. Taide edelleen leijuu tavoittamattomana möhkäleenä jossa asiantuntijaa leikkimällä voi olla vallankahvassa muka sivistynyt (kyllä stereotypiat pitävät paikkansa). Tuo tahtoo pyöriä samanlaisena samojen kaavojen mukaan muuttumatta tarjoten mukavia posteja mukaville kavereille eikä osaa ottaa kritiikkiä vastaan, koska eihän hyvässä ole mitään kritisoitavaa. Tuota puhkaisematonta kenttää ei voi kritisoida olematta taidevastainen vaikka aihetta on runsaasti. Tapahtuu näivettyminen ja syntyy muuttumattomuuden tila joka on täysin taiteen sääntöjen vastainen, avoimen yhteiskunnan vastainen. Taiteessa vallassa ovat pääasiassa muut kuin taiteilijat, tilanne kertoo jotakin. Systeemi on melko käsittämätön kavarisuhteille ja kädenpuristuksille perustuva leikki. Syyt miksi muuttumattomuuden tilan halutaan niin kovin säilyvän ovat narsistinen vallantavoittelu, jalustalla seisomisen ihanuus, usko omaan kaikkivoipaisuuteen, omaan erinomaisuuteen joka ei enää kaipaa päivittämistä, vankkumaton usko auktoriteetiaseman saavuttaneiden erehtymättömyyteen, ja ai niin rakkaus taiteeseen, oma hivelevä herkkyys jota kaunis taide koskettelee niin viekoittelevasti, oh.

Purevien kriitikoiden hiljentäminen ja halventaminen ovat tyypillisiä tapoja pitää saavutettu asema, pitää tilanne muuttumattomana. Kateudestahan ne kitisee, vai mitä. Kun ajattelu on noin matalaotsaista ei halua edes ottaa osaa moisen systeemin ylläpitämiseen ja rakentamiseen vaan sen murtamiseen ja totaaliseen muuttamiseen. Äärimmäisen hyvä esimerkki on Guggenheim-projekti jonka toteutumista voi arvailla; kuinkakohan ne pärjää sen kanssa, ovatko ne pärjänneet ja mitä tästä voi ajatella muuta kuin Guggis on kaivanut kivan haudaan itselleen. Minäkin rakastan taidetta. Kovan rahan kusetusta ja valehtelua en. Mielenkiintoista on kuinka taiteella tahdotaan tahkota rahaa, millaista taidetta tuetaan. Taide tuo näkyvyyttä kaupungille, se on selvä. Mielenkiintoista on kuinka omia taiteen sisäisiä valta-asemia halutaan taiteen kustannuksella vahvistaa ja poliittista imagoa pönkittää pelaamalla omaan pussiin rakastamalla taidetta. Taide tuo rakastava instituutio. Näin paljon rakkautta kaikille. Jännä tuoda esiin rakkauden tunne ja herkkyyskin vielä, voih mä varmaan pyörryn kohta. Tuo rakkaus taiteeseen on niin valtavaa että on konsulteilta kysyttävä voiko Helsinkiin rakentaa museon. Ollaan nyt ihan varmoja, kun ei niistä turisteista tiedä mitä ne haluavat. Oma tuotto on turvattava, eihän sitä nyt tappiolla sentään toimita. Voi mikä luottamus minulla on tälläisiin tunteellisiin älynjättiläisiin, mutta onhan se niin, ilman pääsymaksuja ei meillä olisi varaa kustantaa tuota mahtavaa taidetta jota meille mahdollisesti maksua vastaan virtaisi ulkomailta jotta valaistuisimme ja oppisimme taas jotakin uutta, kuten ilmoille lausuttiin: oppisimme suuren maailma tavoille. Onneksi meillä on varaa ja tarve suuren maailman tavoille. Hoitolaitokset ja palvelutalot loistavat kammottavuudellaan, missä on taide? Taidetta niissä ei paljon ole vaikka kaupungit mielellään taidetta varastoihinsa keräävät. Edelleen voi kysyä mikä on taiteen tarkoitus? Kaupungeille se on lähes pelkästään sijoituskohde. Miksi joku vastustaa taidetta niin paljon että ei tajua mikä mahdollisuus Guggenheim on Helsingille ja Suomelle? Kyllähän se varmaan olisikin ollut jos salailu ja valehtelukulttuuri ei niin kovin paistaisi läpi, jos projektissa olisi jotakin aitoa ja haluttavaa.

Mutta takaisin kritiikkiin ja sen tarpeellisuuteen. Helsingin Sanomissa kerrottiin viime viikolla kuinka kulttuurirahat virtaavat kaupungin keskustan kulttuurilaitoksille vaan eivät suuremmassa mittakaavassa lähiöihin joissa taiteelle todellakin olisi tarve. Asiaan on onneksi tulossa muutos kun Helsingin kaupunki on ilmeisesti tullut järkiinsä ja tajunnut millainen mahdollisuus taide lähiöissä on ja jakaa puoli miljoonaa lähiöiden projekteihin yms. Jotain hyvää tapahtuu sielläkin päässä. Olinkin jo hetken huolissani, kyllä varmaan se konsulteille maksettu korvaus hyvästä työstä jollakin tapaa maksaa itsensä takaisin.. lol. Olinkin jo menettämässä luottamukseni kulttuurirahoituksen jakelijoihin.

Jos otamme kannan että auktoriteettiasema tuo 100% uskottavuuden ja luotettavuuden, kenties vielä enemmän, olemme todella hukassa. 100% luottamuksen tulisikin olla mutta kun asioita hoidetaan näin huonosti, on aihetta kysyä millä rahkeilla ihmiset pääsevät päättäviin asemiin? Jos kuvataide on alue joka on kritiikin yläpuolella, joka on hyväksikäytettävissä ja käyttökamaa jonka arvo on yhtä kuin hyötyarvo, mitä se on?  Kuten vaikuttaa, kuten on annettu ymmärtää, että taide on arkea ja tavallisuutta ylempänä, koska asiantuntijuus ylentää taiteen, asiantuntija joka on havaittu asiantuntijaksi muiden asiantuntijoiden avulla: näivettyminen on jo tapahtunut. Missä on itsekritiikki ja mitä taide tässä imagokilvassa on? Asiantuntijan ehdoton auktoriteetti ei ole hyvä asetelma edes tuolle asiantuntijalle saati taiteelle. Mitä tietoon, sen jakamineen, ymmärrettävyyteen, objektiivisuuteen ja totuudellisuuteen tulee, miten käy yhteiskunnallisen kehityksen kun taideasioista päättävä pieni ja salainen veljeskunta on näin korruptoitunut ja mätä? Entä taide joka myötäilee turistivirtoja, mitä se on? Onko se helposti sulavaa ja isoa? Luommeko näin kansalaisia jotka ovat pelottomia ja valmiita keskustelemaan avoimesti vai pelon yhteiskunnan jossa asiantuntijaa ei voi kyseenalaistaa, koska ei vaan voi? Taiteen sivistävä vaikutus varmaan jossakin piilee? Onko sivistys taiteeseen liittyvä asia niinkuin itsestäänselvästi ajatellaan ja mikä on taiteen yhteiskunnallinen merkitys tässä kuvassa? Hämmentävä ajatus on kuinka jotakin pidetään sivistyneenä koska niin on totuttu ajattelemaan, olettamuksien ja kummallisten itsestäänselvyyksien seinäke sanoisin (mitä takana lienee), paikkansapitämättömien hokemien linnake jota olisi jo aika päivittää rankasti. On enää kovin vaikea uskoa mitä taiteen sisällä työskentelevät sanovat on totta ja hyväksi kenellekään. Tuo pyörivä omahyväinen sisätila on itsekeskeisyydessään idioottimainen, mieletön ja turhake.

Avainasemassa kriittisten kansalaisten koulutuksessa ovat opettajat ja laitokset, jotka saavat valtion tukea, joilla on velvollisuus tuottaa kulttuuria, tietoa ja opetusta joka kannustaa ja tukee kriittiseen ajatteluun ja ilmaisuun. Heillä on myös velvollisuus ottaa vastaan ja vastata kritiikkiin asianmukaisesti. Näin ei aina tapahdu vaan kritiikki otetaan henkilökohtaisesti tai siihen ei vastata. Opettajat, kulttuurilaitokset ja lehdistö ovat avainasemassa millainen asenneilmapiiri nyt ja tulevaisuudessa on mitä kriitiikin antamiseen ja siihen vastaamiseen tulee, kuinka yhteiskunnallinen muutos tapahtuu, sen sallitaan tapahtuvan ja kuinka toisinajattelijoita kohdellaan.

eroticism that never leaves because we desire, never is wiped away because we want to be wanted, attempts to get rid off any sexual reference is useless, an itch, a curse, a need, a part to play

There are erotic things we recognize erotic immediately, blond hair, showing full breasts and full lips (hah), accessories like black high heels, black underwear, anything black and tight clothing around toned bodies is a sign, a message and we look at such sights if they are there, because we enjoy them. We enjoy with our eyes. All kinds of reactions come about, thoughts. The more detailed, decorated the more burlesque, luring, luxurious, tempting and naughty, denied, banned, pushed away like horror that would reveal us what we really want. Erotics is an art of detail. We may think of those things if they are not present, dream of such things to wear or to look at. We look at the muscles, limbs, body parts, shapes, what is shown and what is not. Where does eroticism begin, come from is that we don’t have to look for it. It appears effortlessly, or seemingly with little effort. There are common sexually interesting features and materials which arouse savor, they are the clichés we are accustomed to, we are fed with, banalities of what sexuality is in mainstream. What is it?. Erotics is overused, capitalized. Porn is grotesque and obscene. I find it a necessary vent even the clichés: pvc-outfits, higher heels that are impossible to walk on, make-up, posing, fantasizing. Ultimately naked bodies in twisted positions. Something full dripping over, leaking over like liquid. Something that is erotic is never boring. It is still a task to put it in writing what is erotic. Human body is erotic to put it simple.
Erotica is a language that we should be able to speak, but often fail to for whatever reasons, mostly denial, fear and disgust. It is effortless but contradictory conflicting and difficult to approach. We can be naive or cynical about it. It is easy and impossible, but it is there not going away. Maybe it just is tacky, smelly and unpleasant remainder of our bestial self to put it in stereotypically normative frame. Something we like to forget. Sexuality is interesting since it does not fit in frames we so much like. It is something we like to reject, reject as a possibility, positive and joyful part of everyday. Because erotics for us is not an everyday mode, not for many women at least, not for us reasonable people who hide that side of ours, it is difficult and religion has something to do with this. It is intolerable and too enjoyable, too pushy, disgustingly everywhere, because it is not coded as the good positive thing to have but sinful, dirty and wrong that needs to be pushed distant but is force fed, we are in constant difficulty with our sexuality. 
To feel ashamed by eroticism, to hide behind a bashful little laughter. We are grown into feeling ashamed when we watch something erotic. Something that belongs to bedrooms and dark places, something, again, shameful a part of us so much that without erotic thoughts, images, desires, deeds we feel we are missing something essential, but we have to miss it to like it. Eroticism cannot be an everyday object. Objects are dead. We may be too practical for it to live with us as fully accepted part, maybe it is pragmatism to deny horny feelings. Erotica is never fully accepted, therefore we are damned. We are cursed by our desire, because of the inescapable nature of our existence. We cannot escape ourselves. Maybe sexuality would lose its edge if it was fully accepted as whatever forms it takes. What do you think? Would we be too liberated and get bored with the whole thing? To reject eroticism we become less human trying to achieve a perfect senselessness, obedient order of things without distractions or temptations.
Eroticism is cheap, it is sold and bought, true. That is much of eroticism today, a consumed item, a consumed feeling, body, intercourse, image, song, movie, advertising. Or is it so expensive we rarely can afford it? We cannot tolerate to be seen as sexual, as wanting sex.
http://review31.co.uk/article/view/314/the-rotating-bed The weirdness of the image of Hefner in his PJs talking domesticity is doubled as we imagine this meeting of him and a similarly attired Preciado through the TV screen in the middle of the night. Just as Preciado’s curiosity stops him sleeping, so we are reeled in with a desire to see an organisation which is rarely regarded as representing anything more than the most superficial and exploitative entertainment from a totally unimagined angle.”